maanantai 9. marraskuuta 2015

Päivitystä pitkästä aikaa.. / Saija

Päivitystahti ei todellakaan päätä huimaa, edellinen näytti olevan helmikuulta.. Paljon on tapahtunut sen jälkeen.
Maaliskuussa käväisin hiihtämässä kilpaa ammattiliiton talvipäivätapahtumassa ja mahtavaa oli! Ilma oli mitä mainioin ja sukset luistivat. Ainoa miinus huonosta hapenottokyvystä, tuolloin olin ollut polttamatta vain kaksi kk. Pyrin käymään hiihtämässä aina kun oli mahdollista mutta ei hiihtokelejä kovin pitkälle riittänyt.




Kevään ja alkukesän treenit sujuivat hyvin ja nousujohteisesti. Kesäloman aikana tuli kunnon repsahdus joka kesti melkein pari kk mutta siitäkin toivuttiin ja treenaamista jatkettiin uudella innolla. Pyöräilyä ja lenkkeilyä tuli harrastettua paljon ja ne oli helppo yhdistää uuteen harrastukseen: Ingressin pelaamiseen. https://www.ingress.com/   https://fi.wikipedia.org/wiki/Ingress





Elokuun puolesta välistä asti treenitahti on säilynyt hyvänä, kaksi krt viikossa salilla, aerobista sekä kahvakuulaa tai muuta kotijumppaa. Kehitys on ollut todella nopeaa ja on antanut hurjasti motivaatiota jatkaa samaan malliin. Viime viikolla olikin sitten vuorossa maksimintestausta. Vuosi sitten olin asettanut itselleni tavoitteita jotka oli tarkoitus saavuttaa kaksi kk sitten mutta kesälomarepsahduksen takia maksimien kokeilu siirtyi. Tavoitteet olivat kovat. Aloitin kyykyllä joka meni kohtuullisesti. Koutsi halusi minun kyykkäävän oikealla voimannostotekniikalla joka ei ollut ihan hallussa ja ensimmäisellä yrityksellä olin lentää perseelleni tanko niskassa. Toinen ja kolmas yritys menivät paremmin, 65 kg nousi jälkimmäisellä. Tekniikassa on todella paljon parantamisen varaa ja siihen keskitytään tulevaisuudessa.
Penkin lämmittely meni todella mukavasti, enin jännityskin oli jo lauennut. Ja 20 vuotta myöhemmin 50 kg viimeinkin nousi! Fiilis oli aivan mieletön vaikka tekniikka hajosi todella pahasti ja kisoissa nostoa ei olisi hyväksytty. Tuo 50 kg on tosiaan ollut tavoitteena jo lähemmäs 20 vuotta, kauan siinä meni mutta nousihan se viimein! Tavoitteena penkissä onkin nyt sitten saada tuo 50 kg puhtaalla suorituksella ylös.
Sitten oli vuorossa maastaveto. Mavea en ole treenannut kuin kolme kk mutta kehitys on ollut yllättävän nopeaa. Lämmittelyn jälkeen nostin 90kg joka oli ollut tätä ennen maksimini. Sen jälkeen nousi 95kg ja viimeisellä meni 100kg rikki. Tekniikka ei taaskaan ollut paras mahdollinen mutta paras noista kolmesta liikkeestä kuitenkin. Olo oli hieman epäuskoinen ja samalla ei tiennyt miten päin olisi kun kävi niin kovilla kierroksilla. Koutsi kyllä jaksoi uskoa ja tsempata ja selkeästi tietää mihin valmennettava pystyy! Iso kiitos koutsille, olet ihana!





Tavoitteet ovat matkan varrella selkiytyneet; lisää rautaa tankoon ja tekniikka paremmaksi. Eihän sitä tiedä jos tulevaisuudessa johonkin painonnostokisaan osallistuisi. Ilmoittauduin ensi kevään terwahölkän kympille ja tarkoitus olisi hölkätä kokonaan. Lisäksi tarkoitus on hioa hiihtotekniikkaa talvella paremmaksi. Tankotanssi on tullut uutena tulokkaana mukaan ohjelmaan, nyt on tosin harkinnassa että jatkaako vai eikö, aika ei millään tahdo riittää kaikkeen. Näillä mennään ja yritys päivittää blogia useammin on kova :)




tiistai 13. lokakuuta 2015

Voimanostoa maksimeilla eli ekat salikisat /Anu

Päivitystahti ei päätä huimaa. Ehkä se vaati hieman kisaa ja motivointia lisää, niin saan itsestäni kirjoittajan esille!

Viime viikon treenirypistys näyttää tältä:

Ma: Leppoisa lenkki metsässä kävellen asiakkaan kanssa
Ti: Lihaskunto 1 hieman ekstraa rintalihaksille
Ke: Lihaskunto: Kyykkyä ja penkkiä lauantaita varten
To: Intervallia portaissa kevennetysti 2*10*30s
Pe: Lepoa ja tankkailua
La: Salikisat ja metsälenkki 65 min ja hieronta 60min
Su: Kävelyä 40 min ja leffassa "vähän jotain muutakin kuin liikuntaa!"

Tunnelmia koko viikosta:
Keskiviikkona päätin osallistua kaikkiin lajeihin Iin Kuntoklubin järjestämissä salikisoissa. Alunperin olin ilmoittautunut vain maastanostoon, koska en halunnut esittää puolihuolimattomia kyykkyjä tai penkkiä. Nähtyäni tulosluettelon edellisistä kisoista, innostuin lisää ja ilmoittauduin kaikkiin voimanoston lajeihin. Siinä vaiheessa en tietenkään tiennyt ketä osallistujia on mukana lauantaina ja mikä on taso. Kyykkäilin keskiviikkona ja penkkiäkin renkutin, niin että koko loppuviikon oli ihan kipeät lihakset :/

Torstaina asiakkaan kanssa kävin leppoisasti ravaamassa portaita.

Perjantaina työpäivä alle ja illalla ihan hitonmoinen pitsansyönti päälle. Söin nameja siihen lisäksi, ja nyt kyllä voin sanoa että muistan taas miksei niitä kannata syödä isoja määriä kerralla- oli huono olo..Onneksi olo parani melko pian eikä tarvinnut halailla pönttöä. Se olis tehny huonon vaikutuksen seuraavaa päivää varten.

Pe-la yönä nukuin vähän heikosti, säpsähdin hereille aina välillä. Jännitti aamun kisat. Launtaina heräsin ja oli aamurutiinit ihan hukassa. En melkein osannut keittää enää edes puuroa ja kahvikin melkein jäi juomatta, kun tuli hieman kiire. Kisapaniikkia parhaimmillaan.

Salilla olin klo 9.30 punnituksessa (paino 66,6kg) ja aloitin lämmittelyt. Salin omistajien kans käytiin komennot läpi ja lämmittelypainot. Tekniikan huomasin olevan ihan erilainen kyykyssä kuin mitä olin treenannut ja tästä meinas tulla itelle pienimuotoinen paniikki.

Ilmoitin aloituspainoiksi penkki 50 kg, kyykky 60 kg ja maastanosto 90 kg. Olin kyykyssä ekana ja asennon löytäminen sekä sopivan kyykkysyvyyden löytäminen tuotti ongelmia. 60 kg meni hyvin, nostin 65 kg ja se hylättiin kun en mennyt tarpeeksi alas. Toisella kerralla 65 kg meni hyväksyttynä läpi.

Penkkiin lämmitellessä testasin komentoja ja se pysäytys rinnalle on tosi paha. Kävin ilmoittamassa aloituspainon uusiksi (45 kg) ja olin kolmas penkkaaja. 45 kg meni hyvin, nosto 47,5 kg meni hyvin - pienesti tekniikka lässähti kun toin tangon liian nopeasti alas ja viimeinen nosto 50 kg jäi rinnalle eli hylätty. Hyvä että laskin aloituspainoja. Itku meinas tulla silmään kun jäi rinnalle, pettymys oli todella raju. Samalla hetkellä verensokerit laskivat ja tärisin ihan. Onneksi banaanit ja energiapatukan puolikas sekä laturijuoma auttoivat ja sain valmistautua maastanostoon uusin voimin.

Noston lämmittelyt sujuivat hyvin ja tein viimeiset nostot 1-2* 80 kg ja olin todella varma siitä että kyllä se satanen nousee. Aloituspaino 90 kg meni kevyesti, 95 kg meni myös ihan ok ja maaginen 100 kg meni kohtuullisesti. Tekniikkaopit takoivat päässä, nosta läheltä reisiä, ojenna lantio loppuun, laske vasta käskystä.. Nosto hyväksytty! Jes! Tuuletukset ja palkkaria nassuun. Mahtava fiilis! Siitäkin meinasi itku päästä, olin helpottunut ja onnellinen yhtä aikaa.

Kisa käytiin vielä salin omistajien ja puolisoni kanssa (joka oli tsemppaamassa ja ohjaamassa mua kisan ajan) läpi kun koko kisa oli loppu. Olin kolmas kolmesta. Koko kisan ajan syke pysyi 110 tuntumassa, sen verran jännityskihinää oli.. Niinkuin olisin ollut 2,5 tunnin lenkillä ja välillä tehnyt maksimisuorituksia. Eli ihan oikeassa olit, että vaatii melkoisen hyvää hapenottokykyä kisasi missä tahansa lajissa!

Muistettavaa seuraavaan salikisaan, joka on helmikuussa 2016.
*Vyön, rannesiteiden ja mahd. polvenlämmittimien käyttö on harjoiteltava hyvissä ajoin. Nyt minulla ei ollut käytössä mitään noista, joten olin kuin mikäkin "kummajainen" ilman niitä. Ei se minua itseä haitannut, päinvastoin olin ihan mielissäni kun pääsin hyviin suorituksiin ilman apuvälineitä. Jos kuitenkin haluan nostaa enemmän niin maksimeissa niiden käyttö on opeteltava.
*Joulun jälkeen on aloitettava maksimirautoihin tähtäävä treeni.
*Tekniikan opettelu, nimenomaan voimanoston kyykky vaatii opettelua. Jalat enemmän auki, kyykky alemmas.

Mitä seuraavaksi:
* vuoden loppuun asti rasvanpolttotalkoot -5kg
* muokkaavaa treeniä voimatasojen ylläpitoa+tekniikkaa: kyykky, maastanosto, penkki
* vyötäron kavennus 5-8cm 12/2015  mennessä
* tammikuun alusta viimeistään maksiminostoihin tähtäävää harjoittelua 4-8 viikkoa, kisojen ajankohta ratkaisee tämän
* helmikuussa salikisatavoite: aloituspainot tulevat olemaan vähintään ne, joihin lopetin
* aerobisen kunnon kehittämien tasolle vo2max 50
* tammikuussa kuntotsekkaus, niin että näkee onko tästä kehosta fitnesslavalle (APUA-oikeesti!!!???) Vinkkejä pätevästä fitnesskisavalmentajasta otetaan vastaan ;)

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Kauden huipennus - Virpiniemen Maastomaraton 3.10. /Hanna

Kun tammikuussa aloitin Anun valmennuksessa, oli tavoitteena osallistua kesällä johonkin seikkailukisaan puolison kanssa. Vuoden edetessä seikkailuhaaveet hautautuivat, ja tilalle tuli juoksukisoja. Ensin Iin testipuolikas, sitten Nuts Karhunkierros. Jossain vaiheessa keksin osallistua Jättiläisten yöhön, vaikka polvivaivat vaivasivatkin Karhunkierroksen jälkeen. Pyssymäki Extremen piti olla pieni välipala matkalla kohti täyttä maratonia, jonka päätin juosta Virpiniemessä. Pyssymäen keskeytys pisti vähän miettimään, onko tässä mitään järkeä, mutta silti sinnikkäästi jatkoin harjoittelua. Todistin itselleni pystyväni juoksemaan pitkiä matkoja treenilenkeillä.

Nesteen imeytymisongelmia ilmeni myös harjoituslenkeillä, ja meinasin jo heittää pillit pussiin. Motivaatio oli nollassa syyskuun alkupuolella. Onneksi sain kropan toimimaan, ja sain onnistuneita treenejä alle ennen parin viikon lepotaukoa ennen kisaa. Lepotauko tuli olosuhteiden pakosta, kun olin työmatkalla. Ehkä hyvä niin, kolme päivää ennen H-hetkeä tuntui että lähden lentoon ellen pääse kohta liikkeelle. Jännitti melkoisesti. Lähinnä arvelutti, kestääkö pääkoppa maratonia, kun takana oli keskeytys.

Kisapäivää edelsi Valio-myrsky, ja aavistuksen huolestuneena seurailin säätiedotusta, millaista säätä se ennustaa. Aamu valkenikin aurinkoisena ja kauniina myrskyn jälkeen. Aamupuurot nassuun, ja menoksi. Jännityksestä kielii varmaan sekin, että näin unta että myöhästyimme lähdöstä. Puolisoni lähti juoksemaan puolimaratonia samaan tapahtumaan.

Ajelimme kisapaikalle Virpiniemeen hyvissä ajoin, haimme numerolaput ja siinä viime hetken verryttelyjä ja venyttelyjä, sekä hermostunutta rupattelua tuttujen kanssa. Naureskelimme numeroillemme: puolisoni oli hätänumero (112) ja minä salainen agentti (7).

Viimein koitti lähdön hetki, ja reilu 100 juoksijaa lähti matkaan. Lähtö oli yhteislähtö, eli kaikkien sarjojen kilpailijat lähtivät yhtä matkaa. Jäimme suosiolla letkan häntäpäähän. Meno tuntui alusta asti hyvältä, ja piti vallan toppuutella, etten olisi lähtenyt liian lujaa. Ensimmäinen kierros (10,5km) juostiin melkein kokonaan miehen kanssa kaksin, Kaisa jäi jälkeen jo ensi kilometreillä. Minua alkoi kamalasti pissattaa, ja kun pikkuinen huussi sattui kohdalle, pistäydyin siellä puolison jatkaessa matkaansa. Kaisa sai minut kiinni, ja viimeiset pari kilometriä juoksimme Kaisan kanssa ennen toiselle kierrokselle lähtöä. Tuntui että voisin kiristää vauhtia, mutta en uskaltanut - hoin vain itselleni että vielä on 3 kierrosta jäljellä.

15 kilometrin kohdalla kilahti 2 tuntia taivallettua matkaa. Laskeskelin, että neljän tunnin kohdalla olen kolmessa kympissä, eli reilu 5h tähän menee. Meno tuntui tosi mukavalta leppoisalta läpsyttelyltä. Tiesin, että olisi varaa kiristää vauhtia, mutta en uskaltanut, kun pelkäsin sitä viimeistä kymppiä, että hyydyn sinne.

Ensimmäinen puolikas täyttyi, huollossa rupattelin hetken tuttujen kanssa. Kovasti tsemppasivat matkaan. Nyt juoksin yksin. Jossain vaiheessa maratonin miesten kärki pyyhkäisi kierroksella ohi. En antanut asian häiritä, vaan jatkoin omaa menoani. Aurinko paistoi ja meno tuntui kevyeltä. Huolloissa tankkasin vettä ja urheilujuomaa, ja 25 minuutin juoksun jälkeen kävelin 5 minuuttia jolloin tankkasin geeliä. Yhden ison ylämäen käytin joka kierroksella tankkaukseen sitä kivutessani.

Reitti kulki 10,5 kilometrin pituista lenkkiä, ja ensimmäistä kierrosta lukuunottamatta pummasin yhden mutkan joka kerta. En pahasti, mutta sen verran, että viimeisellä kierroksella jo nauratti oma huolimattomuuteni.

25km tuli täyteen, meno tuntui edelleen yllättävän kevyeltä. 30km, aikaa oli kulunut 3:50 - olin 10 minuuttia edellä aikataulusta. Mietin, josko saisin sen maagisen 5 tunnin rajan alitettua. Laskeskelin, että kävelyt pitäisi jättää minimiin, ja vauhdin pitäisi olla aikalailla maksimivauhtia mitä pystyn ylläpitämään. Ei tässä ole kuin viimeinen kierros jäljellä, ajattelin, ja yritin kiristää vauhtia. Kyllä sen huomasi että oli 30 kilometriä takana, eipä ne jalat enää jaksaneetkaan kiristää vauhtia. No, pääasia että pääsen maaliin, totesin ja jatkoin hyväksi havaitsemaani vauhtia. Ensimmäiset 2 kierrosta tarkkailin sykkeitä, ettei mene liian korkeiksi, mutta toisen puolikkaan juoksin puhtaasti fiilispohjalta.

Viimeisen kierroksen ensimmäiseen huoltoon tullessa olo oli jo kuin voittajalla, tiesin että vaikka ryömin maaliin. 35km kohdalla alkoi jalat tuntua jo melkoisen raskailta. Pakotin itseni juoksemaan. Askel. Askel. Huoltoon ei ole kuin pari kilsaa, siellä saa pysähtyä juomaan. Oli pitkät kaksi kilometriä. Huollon setä tsemppasi, että enää ei ole kuin reilu 3 maaliin. Niin paljon? No senhän vetää vaikka täysiä. Sillä hetkellä täysiä oli jossain 7:30 min/km. Tuon mutkan jälkeen on se vessapaikka. Kuka tähän tämmöisen polun on laittanut? Ei tätä aiemmilla kierroksilla ollut. Tulihan se leikkipuisto ja vessapaikkakin. Tämän suoran jälkeen ei ole enää kuin yksi mäki ja maalisuora. Olipa pitkä suora! Ja eihän se viimeinen nousukaan ollut heti sen suoran jälkeen! Olin jokseenkin varma, että frisbeegolffarit oli käyneet siirtelemässä reittimerkkejä, kun aivan "outoja" polkuja oli minun ja maalisuoran väliin ilmestynyt edellisen kierroksen jälkeen. Tulihan se viimein se viimeinen nousu, ja siitä laskettelut maaliin. Kuuluttaja sanoi aikaa kuluneen reilu 5h, ja kannusti kiristämään vauhtia että saadaan "huippuaika" (tarkoitti varmaan sitä 5:15 alitusta).  Puoliso oli vastassa, Kaisa oli vastassa. Viimeisen 200 metriä juoksin niin täysiä kuin niillä jaloilla enää pystyin. Maalissa! Kuuluttaja sanoi ajan olevn 5:12 ja risat. Lopullisissa tuloksissa aika 5:13 ja risat.


Ei tätä tunnetta voi sanoin kuvata. Olen tosissaan ylpeä itsestäni, ja kiitollinen puolisolle, joka on ollut tukemassa harrastusta, olen kiitollinen ystäville jotka ovat olleet mukana, ja tietty iso kiitos kuuluu myös Anu-valmentajalle, joka on ollut kultaakin kalliimpi tsemppari niinä vaikeina aikoina, kun ei ole oikein huvittanut.

Minun ensimmäinen kisakausi on nyt takana. Viime vuonna puolison kanssa päätettiin että nyt kun vielä jaksetaan, osallistutaan seikkailukisaan. Seikkailukisa jäi, mutta monta muuta kisaa tuli koluttua. Puolisokin innostui juoksusta niin, että ensi vuodelle on jo Nuts Karhunkierrokselle ilmoittautuminen sisässä molemmilla. Eli ensimmäinen ei todellakaan jää viimeiseksi!

Sopimukseni Anun ja Team Kunnostamon kanssa päättyy nyt lokakuussa. Jäljellä on enää viimeinen kuntotesti kunhan olen maratonista palautunut. Ihan huikea vuosi takana, kiitos siitä. Toivottavasti saan jatkaa vieraskynäilijänä vaikka en valmennettavana olisikaan :) Tiimin tuki on ollut älyttömän tärkeää, ja blogi on mahtava paikka purkaa tuntojaan!



sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Muutoksesta/Raila

Me naiset suhtaudumme kehoomme usein kuin se olisi meille ulkopuolinen. Katsomme sitä vierain silmin ja mietimme mitä pitäisi muuttaa, jotta kelpaisimme itsellemme tai jopa toisille. ”Tuosta kohden vähän pois” ja ”tuohon jotain lisää”, ovat melkoisen tuttuja ajatuskuvioita. On erilaisia tapoja suhtautua itseensä. Hyväksyen, vaatien, häveten, inhoten ja rakastaen. Haluamme muutosta. Mutta kun sen aika elämässämme on todella läsnä, tuntuu kuin haluaisimme paeta pimeimpään luolaan ikinä.

En osaa sanoa, kumpi on ensin: itsensä hyväksyntä vai liikunnan aloittaminen tai painon pudottaminen. Ehkä niin, että ajattelemme itsestämme, ”kuinka mahtava tyyppi oletkaan”. Ja nyt olen tässä hetkessä ja tavoitteeni on edessäpäin. Isompaan muutokseen on valmis hiljalleen. Kaikkea ei meidän tarvitse muuttaa heti.

Voi aloittaa liikunnalla, jatkaa ruokavalion muokkauksella, tehdä harjoituksia Anun kanssa, jotka auttavat poistamaan muutoksen tieltä ajatusesteitä. Ajatusesteiden yli ei voi koskaan hypätä, ne täytyy voittaa omaksi voimavarakseen, joko muokkaamalla niitä tai, jättämällä ne mokomat kokonaan taakse.

Muutos on elämässä läsnä. Aina. Joskus tarvitsemme rutkasti rohkeutta hypätäksemme muutoksemme matkaan. Omaa suhtautumista itseemme emme voi muuttaa hetkessä. Mutta elämä on siinä, että meillä on mahdollisuus tutustua itseemme. Se on matka, joka kestää läpi elämän. Se on ”minä-tein-sen” ja oivalluksia ruokavalion tai kuluneiden ajatusesteiden suhteen. Muutos lähtee ajatusten ja näkemysten muuttamisesta. Tässäkin lienee niin, että se mikä sopii toiselle, onkin yllättäen toiselle muutosta hidastava. Meillä jokaisella on oma tapamme aloittaa muutoksen tien kulkeminen.
Oma muutos. Oma matka. Itse olen vielä kovin alussa. Kesämekkokuva on elokuulta 2014. Farkkukuva on tämän vuoden syyskuulta, ja olen tehnyt nyt yhteistyötä AnuKoutsin kanssa puolisen vuotta. Missä kohti Sinä matkaat tällä hetkellä? Mikä tekee Sinulle hyvää? 


"Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun."

- Eeva Kilpi -

maanantai 31. elokuuta 2015

Kohti seikkailua - Pohjakosketuksen jälkeen suunta ylöspäin! /Hanna

Pyssymäen pettymyksen jälkeen päätin, että en jää märehtimään liian kauaksi aikaa. Mikäs on sen parempi keino nostaa itsensä jaloilleen, kuin nousta jaloilleen! Koska kisan jälkeen ei tarvinut palautella, pääsin  heti sunnuntaina lenkille.  Jonkunsortin terapialenkkihän se oli - oli pakko todistaa itselle, että jaksan ja pystyn juoksemaan. Otin kirikaveriksi meidän pikkukoiran, sen kanssa ei tule höntyiltyä liikaa, mutta pääsee tarvittaessa kovaakin. 5,7km/47min (HrAvg 138). Oli mukava  rymytä pitkin metsiä.

Maanantaina oli lepopäivä, ja tiistaina oli vuorossa 5km hölkkä. Taas otin pikkukaverin mukaan, ja taas oli ihan mahtavaa rymyämistä. Välillä otettiin pikku spurtteja - kokeilin pysynkö pennun perässä kun se lähtee juoksemaan. En pysy. 6,0km/51min (HrAvg 137, max 164). Ihan huippufiilis oli lenkin jälkeen.
Kankarin entinen koulu Vaalassa toimii nykyään taidehuvilana.

Keskiviikkona ohjelmassa luki 8-10km kovaa. Tällä kertaa jätin koirulit kotiin, ja lähdin tekemään omaa lenkkiä. Kevyen alun jälkeen nakutin tasaista vauhtia hieman oman mukavuusalueeni yläpuolella, mutta juoksu oli tosi rennon ja helpon tuntuista koko ajan. Välillä piti hieman hidastaa että löysin sopivan reitin, mutta muuten vauhti oli hyvää koko ajan. 200 metriä ennen kotia kello kilahti 9 kilometrin merkiksi, ja aikaakin oli sopivasti kulunut tasan tunti! Ihan mahtava lenkki - ja palautuminen oli nopeaa, vaikka keskisyke oli 160. Pyssymäellä noilla sykkeillä tuntui että kuolen. Eli jotain oli silloin pielessä, kun nyt tuli maksimiksi 172, eikä sekään vielä mitenkään kamalan pahalta tuntunut. Sopivasti puuskututti.

Varmaan leijuin keskiviikon jäljiltä jossain endorfiinipilvessä, kun Anun ehdottama Inbody-mittaus tuntui maailman parhaalta idealta. Tulokset on ehkä aika karut: tässä naisessa on laardia reilusti, ja se on tasaisesti ympäri kroppaa levinnyt. Eikä haittaa yhtään! Kertoi se testi myös siitä, että kevään punttitreeneistä on ollut hyötyä ja jalkojen lihaksisto on hyvässä kunnossa - tai ainakin lihakset on isommat kuin keskimäärin ikäisilläni naisihmisillä. Nyt keskitytään sitten vähän vähemmälle jääneeseen keskivartaloon ja yläkroppaan. Puolen tunnin tiukka salitreeni, ja ai että tuntui hyvälle, vaikka vähän välillä ehkä irvistyttikin.

Perjantaista tuli lepopäivä, koska töissä venyi iltaan saakka.

Lauantaiaamuna heräsin pikkusessen kanssa jo ennen seitsemää, ja olin yhdeksään mennessä ehtinyt jo kerätä 4 litraa mustaherukoita. Muiden vasta heräillessä, minä kasailin lenkkikamppeita ja pakkailin reppua. Oli aika ottaa revanssi edellisviikonlopusta ja katsoa mihin tästä naisesta oikein on - ja ohjelmassakin luki 25-30km lenkki. Reittisuunnitelman varmistuttua ilmoitin olevani 4 tunnin päästä takaisin.

Alkumatkasta juoksu tuntui vähän tahmealta. Säädin sykehälytyksen alueelle 3 (130-147), etten heti alkumatkasta lähtisi liian kovaa. Hidas vauhti tuntui vähän pohkeissa, eikä kompressiosukat kyllä helpottaneet yhtään. Jo parin kilometrin jälkeen laskin sukat nilkkoihin, niin johan alkoi kulkea, kun paine pohkeissa helpotti ja kroppakin lämpeni. Meno oli mukavan leppoisaa läpsyttelyä. Koska matka oli pitkä, niin päätin aina 25 minuutin välein pudottaa hetkeksi kävelyksi. Joka toisella kävelypätkällä pidin myös energiantankkaustauon. Energiana oli mukana Snickers patukoita, ja repussa 2 litraa vettä ja 0,5 litraa urheilujuomaa.

Ensimmäinen mitä-taas-oikein-ajattelin -hetki tuli noin 10 kilometrin kohdalla, kun edessä oli piiiiitkä suora maantiellä, ylämäki ja vielä vastatuuli! Ei muuta kuin tiukka katse tossuihin ja aivot narikkaan. Älä mieti, vaan juokse. Kyllä se alamäkikin sieltä tulee.






Tulihan se alamäki, ja suorakin päättyi! Ja yhtäkkiä olin jo risteyksessä, josta kääntyisin takaisinpäin. Kippaskappas! Ajattelin, eihän tämän vielä pitänyt tulla. Matkaa olin taittanut vähän toistakymmentä kilometriä, ja tuntui että eihän tän vielä pidä loppua. Laskeskelin, että mökille on vain vähän reilu 10 kilometriä jäljellä - olin arvioinut matkan (30km) pahasti pieleen. Siinä oloa fiilistellessä ja valokuvia räpsiessä kilahti jo 15km mittariin ja oli patukkapaussin aika. Taas. Justiinhan minä söin!


Maantiepätkä loppuu seuraavasta risteyksestä.

Matka jatkui, juoksu kulki, ja olin niin onnellinen että tuntui että voisin nauraa ääneen ellei se sekottaisi rytmiä. Teki mieli hyppiä ja pomppia silkasta riemusta. Saatoin minä jonkun varsahypyn ottaakin.

Hyvää fiilistä ja riemumieltä jatkui aina 19 kilometriin saakka. Silloin alkoi ensimmäiset väsymyksen oireet painaa jaloissa, mutta en antanut sen pilata hyvää tuultani, vaan jatkoin vain matkaa. Kohta tulikin tuttu tienristeys - tästä ei ole enää kuin sellainen 5km mökille. Ei tämä vielä saa loppua! 23 kilometrin kohdalla alkoi Hannan hymy hyytyä, ja piti keskittyä juoksemiseen. Jalkoihin alkoi sattua pitkä rasitus - lihakset alkoi olla aika lopussa. 24km - vielä vähän aikaa. 25km - nyt ois hyvä lopettaa. Mutta kappas, tuon mäen jälkeen ei ole enää ku pari kilometriä. Pieni kävelytauko, ja taas jaksoi juosta. Jalat ei halunneet enää kävellä, juokseminen oli helpompaa. Mökkitien risteys tuli 27.3 kilsan kohdalla ajassa 3h35min ja risat! Minä tein sen! (27,3km/3:35 HrAvg 145)

Olihan aivan huikea aamulenkki! Henkisesti iso juttu saada onnistunut pitkä lenkki viime viikonlopun pettymyksen jälkeen. Sain todistettua itselleni että jaksan juosta sen 25km ja vielä vähän ylikin, mikä on todella tärkeää tulevia viikkoja ja viiden viikon päässä siintävää Virpiniemen maastomaratonia ajatellen. Ainoa miinuspuoli tuossa tiellä juoksemisessa on, että penikat kipeytyivät. Muutoin olen palautunut lenkistä todella hyvin, ja kovasti jo mietin missä seuraavan pitkän lenkin juoksen. Vaihtoehtoja on mm. Kivesvaara ja Rokua. Tai sitten juoksen tuon saman lenkin, mutta toiseen suuntaan.

Kannustajia reitin varrella.


maanantai 24. elokuuta 2015

Pyssymäki Extreme 22.8. - hikeä ja pettymyksen kyyneleitä /Hanna

Kuvituskuva. Iron Man Trail, Leoben Itävalta.
Valmistautuminen kisaan meni hyvin. Sain pari ehjää treeniviikkoa alle, ja vauhdit paranivat poluilla. Viimeinen treeni ennen kisaa meni niin hyvin, että arvelin 3:15-3:30 olevan ihan saavutettavissa oleva loppuaika - ellei rata ole mitään ihan kamalaa. Kahdessa edellisessä kisassa olen tiennyt mitä odottaa, mutta nyt olin matkalla aivan uusille poluille. Kirjaimellisesti: Iso-Sydänmaan vaellusreitti Nivalassa on kunnostettu vasta parin viime vuoden aikana.

Seurasin sääennusteita koko viikon aika tarkkaan - kesä on ollut niin viileä, ja nyt sitten kesän kuumimmat kelit. Ja lähtö oli klo 11:30 - päivän kuumimpaan aikaan. Yksi kuumaharjoitus Itävallan helteessä kävellen tuntui vähänlaiselta valmistautumiselta helteisiin oloihin. Vähän arvelutti, miten kroppa  toimisi.

Kisa-aamu valkeni aurinkoisena, ja lämpötila kohosi nopeasti. Olimme anoppilassa yötä, ja jo Karhunkierrosta ennen tuttu hobittiaamiainen tuli nautittua siinä aamutuimaan. Puuroa ja raejuustoa sekä pekonimunakas kera tomaattien. Ja tietty urheilujuomaa.

Siirryimme kisapaikalle jo hyvissä ajoin. Normi kartan  ja numerolappujen haut, sekä hätäpissat ennen lähtöpaikalle siirtymistä. Siinä lähtöä odotellessa imaisin vielä geelin, kun vähän tuntui vatsassa ettei kaikki ole parhaimmillaan.

Matkaan lähdettiin - leppoisaa helppoa hiekkatietä. Juoksu kulki, ja lyöttäydyin Kaisan, Seijan ja jonkun paikallisen juoksijan peesiin. Välillä mentiin helppoa uraa, välillä suossa sääriä myöden. Kulku tuntui kohtuu hyvältä, vaikka vatsa vähän ilmoittelikin olostaan. Arvelin, että jos minun täytyy kantaa korteni kekoon Nivalan metsien lannoitushommissa, niin ompahan kevyempi juosta. 10 minuutin välein hörppäsin vuorotellen vettä ja urheilujuomaa.

Puolen tunnin taivalluksen jälkeen jouduin pysähtymään ensimmäisen kerran. Oli pakko ottaa suolaa, kun tuntui että meinaa alkaa hölskymään pienikin määrä nestettä mahassa. Arvelin, että saan vielä porukan kiinni, kunhan vain vatsa alkaa ottamaan tavaraa vastaan. Tästä ei mennyt enää kauaa, kun iski pakottava tarve hypätä polulta hieman sivuun. Arvelin, että kyllä tästä vielä noustaan, kun biokätköilyn jälkeen imeskelin geeliä taivaltaessani.

Polku olisi ollut ihan juostavaa - välillä märempää, välillä kuivempaa. Välillä todella teknistä heinikko-kivikkoa, välillä suota ja välillä hypittiin ojien yli. Olo vain oli kuin olisin syönyt hevosen. Vatsa ei kertakaikkiaan ottanut mitään vastaan - kaikki mitä yritin sinne ahtaa, tuntui jämähtävän sinne. Vähän reilun tunnin kohdalla olo oli jo niin tukala että mietin miten pääsen edes huoltoon asti. Syke huiteli ihan omissa sfääreissään vaikka vauhti oli luokkaa etana tervassa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan oli tarkoitus edetä 13.5km huoltoon saakka maltillisesti ja pitää sykkeet siellä 150 tietämillä, ja siitä eteenpäin niin kovaa kuin pääsee ja uskaltaa.

Ajatus keskeyttämisestä rupesi houkuttelemaan. Ei auttanut kuin häiritä koutsi-Anua lauantaina ja kysyä mitä tehdä, kun mikään ei imeydy. Ohje lisää suolaa, geeliä, tauko nesteen nauttimisessa ja vähän matkaa vähän rauhallisempaa vauhtia - kyllä se siitä. Pari kilometriä menikin sitten omaa oloa tutkaillessa ja kävellessä. Jossain vaiheessa uskaltauduin juoksemaan vähän, kun oli mukavaa pehmoista polkua alla. Välillä piti kävellä kun sai pelätä nilkkojen puolesta siellä kivien seassa.

Kun lopetin juoman nauttimisen, alkoi tuntua, että ehkä tästä vielä noustaan. Kohta oli kuitenkin pakko vähän juoda, kun oli niin tolkuttoman kuuma. Saman tien kun nielaisin, alkoi vatsassa tuntua siltä, että joko kramppaan tai oksennan. Paha olo tuli takaisin kahta kauheampana, mutta siellä varjoisassa metsässä hölkötellessäni ajattelin että kyllä tämä tästä, vaikka pahalta tuntuukin. Tosin se että huomasin vesikellon peukalon juuressa, ja toisen pikkurillissä pisti kyllä vähän miettimään, että tämä ei ole ihan normaalia, että neste tulee ihon alle.

Tie. Toimitsija kertoi että huoltoon 2.5 km. JES! Nyt voi juosta kunnolla! Ja Kaisakin häämöttää edessä - josko saisin hänet kiinni. 50 metriä juoksua ja syke oli tapissa vaikka olin kävellyt pitkän matkaa. Kävelyä ja sykkeen tasausta ja uusi yritys. Syke ei laskenut kävellessäkään. Tuntui että pakahdun. Tai oksennan. Tai molempia.

Siinä tietä taapertaessani ja auringon paahtaessa muistin tuskailleeni ennenkin samanlaisen olon kanssa. Silloin olin Etelä-Afrikassa ja ainoa mikä oloon toi helpotusta oli viileä auto. Totesin, että maaliin pääsy ei ole enää varmaa, vaikka jatkaisinkin - lämpöhalvauksen oireet olivat jo niin pahat.

Huoltopiste. Kaisa iloisena vastassa: "jatketaanko yhdessä?". Ei. Minä jään tähän - syke ei ole edes kävellessä laskenut alle 140 enää pitkään aikaan, ja mulla ei imeydy mikään mitä koitan vatsaani tunkea. Itku pääsi, mutta yritin urheasti tsempata Kaisan matkaan. Olin kuulema näyttänyt siltä, että jatkaminen ei tule kysymykseen. Ei olisi varmasti paljoa tarvinut houkutella, niin olisin vähän kylmällä vedellä viilenneltyäni lähtenyt jatkamaan matkaa - ja tuupertunut sinne metsään.

Kiitos Kaisalle ja huollon porukalle että eivät päästäneet minua enää eteenpäin. Aiemmissa kisoissa huollossa on aina tsempattu eteenpäin. Nyt huollossa istutettiin tuoliin ja kaadettiin kylmää vettä niskaan samantien kun tuumasin etten jatka.

Harmittaa ja itkettää vieläkin. Olen välillä vihainen itselleni siitä ettei kroppa kestänyt kuumaa. Toisaalta täytyy olla itselleen armollinen: se että käy niin kierroksilla mitä minä lauantaina kävin, ei ole terveellistä. Vaikka jalat olisi jaksaneet, niin ei se paljon auta, jos sydän alkaa oirehtia.

Sunnuntaina kun päästiin kotiin, oli pakko käydä pikku lenkki juoksemassa ja kuulostelemassa miltä kroppa tuntuu. Voi kun lauantaina olisi ollut samanlainen olo! Mutta kun ei ollut. Turha sitä on loppuelämäksi jäädä murehtimaan - nyt vain katse kohti uusia seikkailuja!

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Kohti seikkailua - Jättiläisten yö Kivesvaara Uphill run - ylämäkeä ja yötön yö

Viimeiset pari viikkoa olen pystynyt harjoittelemaan taas jotakuinkin normaalisti. Polven rasitusvamma oli sen verran pysäyttävä kokemus, että melko herkällä korvalla olen kuulostellut kropan tuntemuksia lenkeillä ja niiden jälkeen. Kisaviikolla jätin yhden pitkän vauhtilenkin väliin varmuuden vuoksi. Tai siis... päivä heinätöissä vei mehut naisesta siihen malliin, että arvelin haravoinnin ja heinähangon heiluttelun riittävän valmistavaksi harjoitteeksi.

Kisapäivä valkeni sateisena ja viileänä. Lähtö tapahtui vasta illalla, joten siinä oli koko päivä puuhailla kaikenlaista muuta. Noin tuntia ennen lähtöä ajoimme Kivesvaaralle Paltamoon. Pilvipeite alkoi sopivasti rakoilla siinä hetkeä ennen lähtöä. Numerolapun ja kartan haku, viime hetken panikoinnit varusteista - takki vai ilman takkia ja kunnon sääskimyrkytykset. Pieni pikapyrähdys lämmittelyksi, ja eikun kuuntelemaan ohjeita. Ohjeistus juoksijoille oli hieman epäselvä, reittimerkit olisivat 11 kilometrin juoksijoille sinisiä ja 22 km taivaltajille keltaisia. Siinä lähtöpaikalle kävellessä kaverin kanssa pohdittiin että noinkohan noita osaa seurata. Päätimme seurata muita.

Nimenhuudon jälkeen lähtölaukaus kajahti ja joukko juoksijoita ampaisi matkaan. Me jäimme tarkoituksella jonon häntäpäähän. Alkukankeuden jälkeen sain hyvän rytmin päälle, ja juoksu maistui. Alamäkeen olikin mukava rullailla autotien reunaa, ja sen jälkeen vastaraivattua polkua. Melko märkää oli paikoin, mutta en antanut sen häiritä. Kaverini jäi vähän, joten jatkoin matkaa yksin.

Parin kilometrin rennon laskettelun jälkeen alkoi ensimmäinen ylämäki. Kun tapahtuman nimi on uphill run, niin voi olettaa, että niitä riittää. Olipas melko hapokas nousu vanhaa laskettelurinteen reunaa vaaran päälle! Ei puhettakaan että olisi juosta voinut. Mittarissa kolme kilometriä ja matka jatkui vaaran päältä taas alamäkeen. Mukavaa rentoa menoa, kivaa pientä metsäpolkua. Meno maistu ja alamäessä sain kirittyä pari edellä menevää kiinni. Heidän perässään sitten jatkoin matkaa leppoisaa 6:30 keskivauhtia. Jossain vaiheessa reitti kääntyi metsäautielle ja samalla alkoi nousta loivasti. Nousu oli sen verran loivaa, että oli helppo juosta ja vauhtikin pysyi hyvänä. Siinä matkaa tehdessä ehti vähän rupatella kanssakilpailijoidenkin kanssa.

Jossain vaiheessa aloin pohtia, että juottopisteen pitäisi olla ihan kohta. Ilmoittautumiskirjeessä oli sanottu huollon olevan noin 7 kilometrissä. Kainuulainen kilometri on pidempi kuin muualla suomessa, huolto oli aika tarkalleen 8 kilometrin kohdalla, ja oli kyllä paikallaan! Mukillinen urheilujomaa ja tilkka vettä, ja matka jatkui. Ylämäki jyrkkeni asteittain, ja kohta totesin että on parempi säästellä jalkoja loppunousuun ja kävellä ylös. Heti kun reitti hieman loiveni, aloin taas juosta, ja samalla jätin seuralaiseni taakse. En halunnut heitä loppunousuun ihan kannoille.

10 kilometriä kilahti mittariin juuri kun käännyin vaaran päältä viimeiseen alamäkeen. Sama mäki noustiin ensimmäisenä nousuna. Jyrkässä mäessä polveen alkoi vähän sattua, mutta se meni ohi kun uskalsin rentoutua ja antaa painovoiman hoidella laskeutumisen. Ajattelin, että mennään vaikka pyllymäkeä jos ei muuten. Pysyin kuitenkin pystyssä, ja kohta olinkin jo alhaalla. Vain päästäkseni loppusuoralle. Vanhaa hissilinjaa pitkin suoraan ylöspäin rinnettä! Ei muuta kuin tiukka katse tossuihin ja kiipeämään. Pari kertaa oli pakkoa pysähtyä "katseleen maisemia" mutta en uskaltanut pitkiä aikoja huilata ettei takaa tulevat saa kiinni.

Tulihan se sitten lopulta se vaaran laki ja maalilinja vastaan. Virallinen kisakello pysähtyi kohdallani aikaan 1:28:28. Tyytyväinen täytyy olla suoritukseen jälleen kerran. Tavoitteeni oli päästä 1.30 alle, ja siinä onnistuin.

Tapahtuma itsessään oli mukavan leppoisa ja mielestäni järjestelyissäkään ei ole moitittavaa. Paikalla oli yllättävän paljon yleisöäkin. Josko ensi vuonna uskaltautuisi sille pidemmälle matkalle.

Maisemaa maalialueelta.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

No niin, nythän se ois kulunut puoli vuotta siitä kun aloitimme "elämäntaparemonttimme".

Palasinpas ajassa taaksepäin ja luin meijän ekat  TeamKunnostamo postaukset, jotka oli rustattu 1.1.2015. Ja ne kuvat.. Noh, tavoitteissa itselläni oli saada puolessa vuodessa kiinteämpi- ja ahistamaton kroppa. Sekä keveys myös henkisellä puolella.
Kyllä olen iloinen että ryhdyin tähän "leikkiin", vaikka ei tämä kuluneen puolen vuoden aikana niin kivaa ole aina ollutkaan.. :D
Alun ahdistus, haasteita syömisen kans, sairastelua, loukattua jalkaa yms. kompastuskiveä. Mutta kaikesta kyllä selviää kun löytyy tahdonvoimaa.

Liikkuminen on ihanaa. Sen ilon olen taas löytänyt tämän kevään aikana. Siitä saa kyllä samanlaista buustia kuin aurinkoisesta päivästä pitkän harmaan kauden jälkeen! Lenkille on päästävä, satoi tai paistoi. :) Se on ihan mahtavaa miten reipas lenkki ulkoilmassa vaikuttaa mieleen positiivisesti, välittömästi. Saa karistettua hetkeksi stressin harteiltaan ja taas jaksaa paremmin.

Syöminen on ollut tämän puolen vuoden aikana ehkä se hankalin juttu, ja luulen että sen kanssa tulen vielä kamppailemaan monet kerrat elämäni aikana. :D
Olen kuitenkin nautiskelija, hyvä ruoka on ihanaa ja tykkään kieltämättä välillä aina herkutellakkin. Mutta pikkuhiljaa opin siihen mitä on kohtuus... ;) Liian tiukat raamit vain ahdistaa. Kaikki menee hyvin kun pitää järjen päässä, ajattelee positiivisesti, syö jos siltä tuntuu, mutta muistaa myös liikkua -vaikka siltä ei välttämättä tuntuiskaan. :D Ja nukkuu hyvin ja tarpeeksi!
Hyvä olo on kuitenkin monen asian summa, ja itse etsimällä löytää oman polkunsa tähän pisteeseen. :)

Ja nyt niitä faktoja tiskiin:
Puolessa vuodessa olen karistanut kropastani painoa 6kg:n verran.
Vyötäröä olen kaventanut n. 9cm.
Ja lantioita n. 6cm.
Ja on reisistäkin jokunen sentti kadonnut.
Kuvat kertonee  myös jotain.


Juhannuksen jälkeen, herkkujensulattelutreenien jälkimainingit.

Selfie berberistä peilin kautta= bersie?  :D
 Ei nyt mitenkään älyttömän isoja muutoksia, mutta tarpeeksi isoja minulle. Ja mielestäni pääsin omaan taivoitteeseeni, vaatteetkaan ei ahdista niin paljoa. :D  Ja jos ei muuta niin ainakin itsetunto on kohentunut. Tästä on hyvä jatkaa energisenä ja lippu korkealla loppukesään ja tulevaan ihanaan ja tunnelmalliseen syksyyn! Energistä kesää kaikille!!

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kun kaikki ei mene niinkuin Strömsössä...

Karhunkierroksen jälkeen mikään ei ole mennyt niinkuin pitäisi. Polven rasitusvamma, sairastelua ja yleistä motivaation puutetta, joka varmasti johtuu kahdesta edellämainitusta. Toisaalta kaikilla näillä on varmasti yhteys, kipeä polvi esti juoksemisen, mutta pakko oli vähän yrittää. Ja se kipeytyi uudelleen.
Pitkä kevät, rankka kisa Rukalla ja vielä huono palautuminen johtivat sitten parin viikon pakkolepoon kun sairastuin kunnon flunssaan.
Nyt, kun takana on ensimmäinen ehjä treeniviikko kokonaseen kuukauteen, alkaa näkyä jo valoa tunnelin päässä. Pitkästä aikaa tuntuu että treeni maistuu.

Oman kehon kuunteleminen on kyllä taito joka kannattaa opetella. Olisinko sairastunut jos olisin malttanut levätä sen karhunkieroksen jälkeen ihan oikeasti kunnolla - "kevyt kävelylenkki" ON sekin liikuntaa ja tommoisen rasituksen jälkeen ehkä jopa vähän liikaa.
Jos on rasitusvammaa, niin se ei parane sillä että "mää vähän kokeilen joko se kestää". Ehkäpä se megaflunssa oli oman kehon keino sanoa että nyt riittää!
Parin viikon pakkolevon jälkeen olen hiljalleen pidentänyt juoksumatkoja - aloitin kolmesta kilometristä, nyt olen seitsemässä menossa. Ajatuksena on, että polveen ei saa alkaa käydä kipeää yhtään. Ja sen verran raju oli flunssa, että ehkäpä ihan hyväkin hyvin varovsti, tunnustellen palata normaaliin harjoitteluun. Se tapahtui hiljalleen kahden viikon aikana, ilman paineita jos jäi treeni vielä välistä.
Eilisen VK-lenkin jälkeen uskalsin jo ilmoittautua Jättiläisten yö- juoksutapahtumaan Paltamon Kivesvaaralle. Matka maltillinen 11km.



Hänestä tulee vielä kova kirittäjä poluille.


maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kesäksi kuntoon!

Kesäksi kuntoon vai koko elämän ajan hyvässä kunnossa?  Kumman sinä arvotat korkeammalle? Onhan se ihan makiaa kun vatsapalikat näkyvät ja keho on kiinteä, lihaksikas ja naisellisen urheilullinen. Minä ainakin pidän ajatuksesta ja tavoittelen kyseistä olomuotoa.

Koko elämän ajan kestävä hyvä kunto on minulle myös muita asioita kuin ulkoinen habitus. Monipuolinen harjoittelu mahdollistaa tämän. Sopiiko salitreenin kaveriksi myös aerobinen? Entäs kehonhuoltoharjoitteet?  Jälkimmäinen on välillä kuin myrkkyä mulle ja jää joskus jopa väliin. Sen tuntee kehossa kireytenä ja jumituksena- ja sitten on oikeasti pakko venytellä tai tehdä liikkuvuusharjoitteita. 

Ruokavalion tiukka noudattaminen on osoittautunut suurimmaksi haasteeksi tässä vuoden ensimmäisten kuukausien aikana. Koko ajan on jotain kummallisia selityksiä, miksi pitää herkutella tai syödä huonosti. Kerran viikossa on "pidettävä" karkkipäivä, joka yllättäen lipsahtaakin kolmen päivän mittaiseksi. Se tuntuu mahassa ikävälle ja treenit kulkevat alkuviikosti ihan kämäsesti. Lisäksi ne vyötärömakkarat joita lähdin vuoden alussa sulattamaan, ovat vain tiukentaneet otetta mun mahaan. 

Hyvä se on muita neuvoa tekemään asioita oikein ja oikeita asioita, kun ei itsekään pysty elämään oppiensa mukaan. Tai se on miten sen ottaa. Opetan rentoutta ja itsensä kuuntelemista vaan niiden varjolla itsensä hemmottelu herkuilla ja laiskottelulla joka päivä ei johda mihinkään tuloksiin. 

 


Koska haluan voida hyvin, pysyä terveenä ja jaksaa treenata tehokkaasti, määrittelin itselleni hyvän olon kalorimäärän ja makrot. Siinä kalorimäärä pysyy erittäin kohtuullisena (lähes 1900kcal) ja hiilaria tulee lähemmäs 4g/painokg/päivä. Seuraan syömisiäni päivittäistasolla kalorilaskurin avulla. Toista päivää olen tarkkaillut nyt ja aika huima ero on ruokamäärissä tätä tahtia. En siis ihmettele yhtään, että herkkuhammasta on kolottanu silloin tällöin kun ruokamäärät ovat olleet kulutukseen nähden ihan liian pienet. Salitreenipäivinä saatan nostaa kalorimäärää reiluun kahteentonniin, katotaanpa nyt miten ruoka maistuu.

Vaikka rasvaa onkin kertynyt, niin kunto on ihan huikeen paljon parempi kuin puoli vuotta sitten. Silloin olo oli kuin sementtiin valetulla ilmapallolla ja nyt on kuitenkin suht sutjakka olo. 

Matalatehoiset puolen tunnin kävelylenkit ovat muuttuneet 75 minsan kävely+hölkkäseteiksi sekä teen myös muikeita hölkkävetoja pitkin tienvarsia. Oon hölkänny ympäri Helsingin keskustaa ja nauttinu siitä enemmän kuin shoppailukierrokselle raahustamisesta.. Ennen salipäivää on sellainen polte treeniin, että jos multa kiellettäis salitreeni niin varmaan pimahtaisin! Voimatasot kehittyvät sopivaa vauhtia ja ehdin palautua älyttömän hyvin edellisestä treenistä (treenipäivät ti ja la). Satunnaiset lisätreenit kahvakuuulaten eivät sekoita koko pakettia vaan pysyn terveenä ja nautin liikkumisesta. Osaan myös keventää ja jättää ylimääräiset treenit tekemättä, niin pakonomaista ei toiminta vielä ole ;)

Kehitys on hidasta ja palkitsevaa. Tanssin voitontanssia viime viikolla kun vedin yhden kämäisen leuanvedon sijaan jo kaksi! Kuminauha-avusteisesti menee muutama enemmänkin ja voi sitä voitonriemua! 

Olo on upea. Täältä mä tuun, kuorin vaan eka nää lihasten suojana olevat muhkut! 11 päivää rantalomaan, eniveis! Rantakunnossa jo, aina ja koko ajan! Naattikkaa naattikaa elämästä ihmiset rakkaat <3

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kohti Seikkailua – NUTS Karhunkierros 31k - kipeää kävi mutta oli se sen arvoista/Hanna



Kesän eka festariranneke.


Valmistautuminen koitokseen ei ehkä ollut parasta mahdollista – Iin puolimaratonilla kipeytynyt polvi alkoi osoittaa jonkinlaisia toipumisen merkkejä vasta viikkoa ennen kisaa. Kisaviikolla kerkesin käydä kokonaiset kaksi lyhyttä lenkkiä, koskapa olin työmatkalla tiistaista torstaihin. 

Tiedostin riskin siitä, että polvi ei välttämättä kestä vielä noin pitkää matkaa, ja vähän jännitti lähteä. Mutta koska olen koko kevään tätä varten treenannut, ja odottanut että pääsee lähtemään, niin en halunnut jättää kisaa kokeilematta. Karhunkierros on vaativa reitti, viimeiset 10 kilometriä on yhtä nousua ja laskua.

Ajoimme perjantaina illalla Rukalle, ja majoituimme huoneistohotelliin. Kämppikset olivat jo lähteneet juoksemaan 160 kilometrin taivaltaan, joten kaikessa rauhassa saimme puolison kanssa olla. Kävin ilmoittautumassa ja sain numerolapun sekä kartan. Alkoi jo vähän jännitystä olemaan ilmassa. Kunnon pastatankkaus illalla ja aikaisin nukkumaan.

Aamulla heräsin ennen kellonsoittoa, jännitti ja mieli malttamattomana odotin lähtöä. Puolison kanssa kävelimme alas hotellille parin sadan metrin päähän aamiaiselle. Tankkasin puuroa, ruisleipää, raejuustoa ja kasviksia sekä jugurttia. Aamun aikana yritin myös juoda mahdollisimman paljon – litran verran meni urheilujuomaa perjantai-illan ja lauantai aamun aikana, ja sen lisäksi melkoinen määrä vettä. Kolmatta aamiaisannosta lopetellessani pohdin, että olen kuin hobitti: kolmas aamiainen ja edessä matka jota en ole aiemmin tehnyt. Tosin olen minä Karhunkierroksen kävellyt neljä vuotta sitten. Päästä päähän – aikaa meni 4 päivää. Nyt pitäisi päivässä selvitä kolmasosasta - juosten. Ihan helppo nakki. Kuten numerolapussakin sanottiin "vielä talvella tämä tuntui hyvältä idealta".


Lähdön hetki lähestyi, ja puoliso vei minut Juumaan Retki-Etappiin mistä 31 kilometrin lähtöpiste oli. Sopivasti alkoi vettä satamaan siinä lähtöä odotellessa, ja ilma oli tuulinen ja kylmä. Se ei kuitenkaan haitannut – ainoa mikä mietitytti, oli kumman takin vedän päälle – kuoritakin vai kevyen juoksutakin. Päädyin juoksutakkiin, kun sade ehti tauota ennen omaa lähtövuoroa.

Olin lähtöryhmässä E, eli lähdin 20 minuuttia vauhdikkaimpien jälkeen. Torven törähtäessä joukko polkujuoksun ystäviä – suurin osa ensikertalaisia tällä matkalla – lähti matkaan. Heti ensikilometrille sattui riippusilta, jonka sai ylittää kolme kerrallaan. Pääsin sopivaan ryhmään mukaan, ja alkumatkan taivalsinkin parin kanssakilpailijan kanssa. Jossain vaiheessa meitä oli neljä, ja hyvin eteni matka. Ylämäet kävellen, tasaiset pätkät ja alamäet juosten. Meno tuntui hyvältä ja rennolta, vaikka välillä sykkeet kyllä huiteli aivan omissa sfääreissään. Välillä oli teknisempää maastoa ja välillä taas tasaista neulaspolkua. Kallioportin portaissa päätin matkanteon hidastuessa hieman ottaa ensimmäisen energiapatukan. Matkaa oli tehty siinä vaiheessa viitisen kilometriä. Maisemat oli upeita ja monta kertaa olisi tehnyt mieli jäädä niitä ihastelemaan, mutta enpä jäänyt vaan nakutin eteenpäin.

Kallioportin jälkeen pieni ryhmämme saavutti E ryhmän pääjoukon, ja letka jatkoi tasaista kulkuaan pientä karhunkierrosta myötäpäivään. Maisemat oli upeita, välillä satoi, välillä paistoi. Yksi parhaista hetkistä oli, kun juoksu kulki, aurinko paistoi, ja taustalla kukkui käki. Olo oli energinen ja jopa harkitsin pientä irtiottoa. Onneksi ymmärsin olla ottamatta sitä – joku takaraivolla sanoi, että tässä on vielä yli 20 kilometriä jäljellä, ja tämä on se reitin helpompi osuus.

Juumassa, lähellä Myllykosken laavupaikkaa oli reitin ensimmäinen huoltopiste – matkaa oli tässä vaiheessa taitettu noin 10 kilometriä. Täydensin vesivarastoni, join ja söin vähän sipsejä sekä yhden energiageelin sekä kuulostelin vähän mikä on pitkämatkalaisilla meininki. Ensimmäiset pitkämatkalaiset (53k ja 80k) oli kuulemma tulleet maaliin. Hetken huilin jälkeen matka jatkui, mukavaa hiekkapohjaista polkua tasaisella kankaalla. Tankkauspisteen jälkeen meno tuntui helpolta ja vähän siinä jopa harkitsin kovempaa vauhtia (taas). Jatkoin tässä vaiheessa matkaani yksin – muu joukko oli joko mennyt menojaan tai jäänyt vielä huoltoon. Nakutin menemään – ylämäet kävelin, muuten hölkkäsin omaa vauhtiani. Keli oli hyvä ja meno maistui.

Maasto muuttui välillä vähän haastavaksi, ja matkanteko hidastui märässä sammalikossa. Polvi ilmoitteli ensimmäisen kerran olemassaolostaan. Nappasin 15 kilometrin kohdalla energiaa ja buranaa. Ja taas matka maistui – reittiä oli hieman muutettu, ja Porontimajoen kämpältä matka jatkui jokivartta pitkin – ennen se meni vähän joesta sivussa. Rantapenkka oli melko haasteellista aloittelijan juosta. 

Hieman Porontimajoelta pois käännyttyä alkoi tulla rakeita ja räntää taivaan täydeltä. Matkaa oli takana noin 17 kilometriä – ajatus siitä että alle puolet jäljellä sai pistämäään tossua toisen eteen. Pohdin, miksi olen täällä – yksin, räntäsateessa keskellä korpea. Onneksi sade lakkasi jonkin ajan kuluttua ja aurinko tuli taas esiin. Meinasi usko loppua. Polveenkin sattui. 

Kumpuvaaralle noustessa aurinko paistoi ja meno maistui taas pienen notkahduksen jälkeen. Edelleen kävelin ylämäet, juoksin tasaiset ja loivat alamäet, jyrkemmissä alamäissä piti jo vähän miettiä askellustaan, polvi ei tykännyt niistä yhtään. Seuraavalle huoltopaikalle, Konttaisen P-paikalle oli matkaa vajaa 5km, ja reitti muuttui mäkisemmäksi. Ylämäet tallasin tasaisella vauhdilla – meno tuntui helpolta ja mukavalta, totta kai mitä jyrkempi mäki, sitä enemmän se tuntui reisissä ja hengästytti, mutta ei tuntunut yhtään siltä etten jaksaisi. Aina alamäessä kuitenkin tuli mieleen keskeyttäminen. Polveen sattui niin paljon.

Konttainen. Valtavaara. Ruka. Viimeiset 10 kilometriä.

Kuulostaa helpolta, 20 kilometriä takana, ja virtaa riittää naisessa. Mitä nyt polveen sattuu aina alamäessä.  Kiipesin Konttaisen päälle – ja onhan ne maisemat vertaansa vailla! Juoksin laen yli, ja alkoi laskeutuminen. Polveen sattui. Kiroilin mielessäni ja mietin seuraavaa siirtoa – portaiden alapäässä odottaisi raatokyyti halutessani. Ajatus saunasta ja paljusta kuulosti tosi hyvältä. Pääsin alas, ja huoltopaikalle. Siinä ympärillä olevia katsoessani totesin, että en ole ainoa jolla tekee tiukkaa, ja niin siitä yksi kerrallaan väki lähti jatkamaan matkaa. 6,5km matkaa maaliin – senhän vaikka kävelee käsillään jos on pakko! "Ja eihän siinä ole kuin Valtavaara välissä".

Ylämäki. Ei mitään hätää, meno maistuu ja voisin vaikka loikkia 2 porrasta kerrallaan, jos olisi portaat. Välillä piti kiivetä käsiä apuna käyttäen, sen verran oli jyrkkää. Kohta pääsee taas juoksemaan. Eiku. Alamäki – tekee mieli palata takaisin huoltopaikalle. Ylämäki, hyvin menee, eihän tästä ole enää pitkästikään, kohta tulee vaaran laki, ja pääsee juoksemaan. Eiku. Alamäki. Eikö tämä tuska voisi jo loppua.
Tuota samaa jatkui loputtoman tuntuisesti, ja jossain vaiheessa alkoi jo nouseminenkin sattua polveen. Ja toinenkin polvi alkoi kipuilla rasituksesta. Yritin juosta aina tasaisella, mutta polvet eivät enää kestäneet yhtään juoksuaskelta. Harmitti vietävästi, kun virtaa olisi ollut. 

Vihdoin tuli Valtavaaran laki, ja loputtoman tuntuinen alamäki. Kokeilin kaikkea muuta paitsi peruuttamista alaspäin mennessä – vauhti oli 30min/km. Myöhemmin sain tietää että peruuttaminen olisi ollut helpompaa...Alhaalle päästyäni polku jatkui sorapolkuna jota olisi ollut mukava painaa menemään. Yritin juosta aina 50 metriä todetakseni että ei onnistu. Kävelin sitten niin kovaa kuin pystyin. 

Kilometri jäljellä! Tuuli tuo jo maalialueelta ääniä, siellä on bileet pystyssä. Ehkäpä oma puolisokin siellä jo odottelee. Tossua toisen eteen vain – tämä loppuu ihan kohta. Viimeinen nousu olikin sitten melkoinen! Mutta ei se haitannut kun tiesin että ei ole enää pitkästi. Paitsi että pitihän sieltä vielä tulla alaskin... Maali häämötti: ALAMÄESSÄ! Yritin juosta. Viimeiset 100 metriä – polvet tuntui että ne pettää justiinsa, torvi törähti ja olin MAALISSA! Jostain sain vielä pinnistettyä hyppyvoimaa, ja HYPPÄSIN maaliviivan yli.

 Oma sykemittarini pysähtyi aikaan 5.55:45, ja virallinen aika on 6:24:08. Ero johtuu siitä, että sykemittari lopetti mittaamisen aina kun pysähdyin ja luulempa, että lopussa etenemisen ollessa hidasta, se pysähtyi välillä vaikka muka etenin. Tyytyväinen täytyy olla, alkuperäisen 5 tunnin tavoitteen hautasin jo ennen lähtöä polvivaivojen häiritessä valmistautumista. 

Uskomaton kokemus! Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan!
Mutta ennen kuin alan miettiä mitä seuraavaksi, pitää saada nämä jalat kuntoon. Kovasti tekisi mieli osallistua toiseenkin polkujuoksukisaan tälle kesää, mutta ensin pitää tosissaan toipua ja antaa polven parantua kunnolla.

Näillä juoksin - olikin näiden tossujen viimeinen matka. Kuva sen jälkeen kun ne jo kävi suihkussa.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Kohti seikkailua - Fiiliksiä viikkoa ennen Karhunkierrosta

Iin puolikkaan jälkeen on mennyt treenisuunnitelmat moneen kertaan uusiksi ja olen joutunut soveltamaan oikein urakalla. Maastopyöräilykauden aloitus sattui hyvään saumaan kun oikea polvi ei välillä kestänyt yhtään juoksemista. Onneksi sain fysioterapeutilta hyviä neuvoja ja kuntoutusohjeet, ja aikasta luottavaisin mielin olen karhunkierroksen suhteen. Välillä jo pelkäsin että jää kisa välistä tän polven takia. Pienellä riskillä sinne lähden, tässä on kuitenkin koko kevät treenattu sitä varten. Ja tuo on ainoa kisa toistaiseksi jossa minulla on ilmoittautumunen sisässä. Jos polvi ei kestä niin sitten se ei kestä. Mutta en halua olla yrittämättä. Tänään kuitenkin kevyt lenkki ensimmäistä kertaa puoleentoista viikkoon, ei aiheuttanut kipua. Ei se normaalilta tunnu, mutta ei ole kipeä. Varotoimena pitää yrittää saada joku osaava ihminen teippaamaan polven heti alkuviikosta.

Viikko aikaa H-hetkeen. Alkaahan tuo jo jännittää. Lisätuntemuksia toisena päivänä, lenkkisauna ja venyttelysessio odottaa!

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Kehon tuntemaan oppimisesta/Raila

Liikunnan lisääminen on tuonut haasteita minulle. Ei ainoastaan se, että voitan liikkumaan lähtemisen vaikeuden vaan se, että hyväksyn kehoni muutokset. Kerroin taannoin, että haluan oppia tuntemaan kehoni niin, että tiedän milloin se tarvitsee mitäkin. Oli se sitten lepoa tai vaikkapa uidessa ylimääräiset 200 metriä tai lisää salaattia. Tai yhden herkkupäivän viikossa. Tarvitsen liikuntaa rauhoittuakseni. Hyvin nukutun yön jälkeen on aamuisin levoton olo, haahuilen huoneesta toiseen. Niinpä päivän treeni saa asettumaan paikalleni. Rauhoittumaan.

Ruoan tarpeen oppiminen lienee se vaikein asia ymmärtää. Lohdullista on ajatella, että tekee itselleen hyvää, kun valitsee vaalean leivän sijaan ruisleipää ja täysjyväpastasta nyt vain on tullut herkkuani. Kaikkea kehoni tarvitsee, hiilareita ja rasvaa sekä proteiineja. On vain löydettävä oma henkilökohtainen tarpeeni. Tiedän jo mikä ei tee hyvää. Jos aamupalaa jäisi väliin, olisin kohta haitta ympäristölleni. Säännöllinen ateriarytmi on sekin muistettava, iloittava siitä, että joka kolmas tai neljäs tunti saan syödä. Makea ei vie nälkää, ja se saa minut kaatumaan sohvalle, jopa nukahtamaan. Vaikein asia oppia ja muistaa ovat ateriamäärät. Kuinka paljon päivässä saa syödä? 2000 kaloria päivässä on tavoite. Punnitsen ruoan. Merkitsen ruokapäiväkirjaan etukäteen mitä saan syödä ja minkä verran. Pääsenkö koskaan tuosta päiväkirjasta eroon? Tarvitseeko minun päästä ruokapäiväkirjasta eroon?
Oma mieli ja keho ovat tutustumisen arvoisia matkoja. Niistä oppii aina uutta. Elämä ei ole tylsää vaan vaihtelevaa ja hauskaa ja väliin hankalaa. Niinpä olen matkalla itseeni. Matkalla sinne, mistä tämä kaikki sai alkunsa.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Näillä opeilla ei välttämättä paino putoa, vaan ainakin sielu nauttii..

Kuten aiemminkin on todettu, paino ei ole ykkösasia elämässäni. Arvomaailmani kärkipäässä ovat  perhe ja läheiset, hyvinvointi, urakehitys ja pehmeät arvot. Kuinka paljon ihmiset kiusaavat itseään vain sen vuoksi että painaisivat tietyn verran? Ymmärrän kyllä sen, että on hyvä painaa kohtuullisen verran omaan pituuteensa nähden ja sen verran että voi aidosti hyvin. Kaksi kiloa versus kaksikymmentä kiloa? Kehonkoostumus mahdollisimman rasvaton versus sopivan naiselliset muodot? Ulkonäköpaineet ovat erittäin kovat! 

Oletko tullut ajatelleeksi, että huonoa oloa voi potea myös hoikassa varressa. Silloin henkinen puoli on yleensä se, jossa häikkää on eniten. Laillistettu syömishäiriö josta kärjistäen nykyään fitnessbuuminakin puhutaan, on ajanut laihuuden ja timmiyden useilla arvoasteikoilla kärkisijoille. Ihmiset punnitsevat itsensä joka välissä (aamulla, illalla, ennen ruokaa ja jälkeen ruoan) ja  ja pihistelevät ruoka-annoksissaan, unohtavat  omankehon kuuntelun ja painelevat tukka hulmuten lenkille - täysillä koko ajan-  ilman lepopäiviä.. 

Sitten ihmetellään, miksi päässä surisee ja ahdistus kolkuttelee otsalohkossa. Ei ole yhtäkkiä voimia enää lähteä salille, väsyttää ja kolottaa ja jatkuvalla syötöllä pukkaa infektioita ihan kierteeksi asti. Yleisesti ottaen tässä tilanteessa vedetään "kuuria" vielä tiukemmalle ja tahdonvoimaa koetellaan. 

Tiedän paljon ihmisiä, joille laihuuden/ timmin vartalon ihannoinnista on tullut pakkomielle. Hyvä olo ja kaikinpuolin hyvinvoiva, toimiva keho ja mieli olisi mielestäni paljon  houkuttelevampi vaihtoehto. Ainakin järkevämpi vaihtoehto! 

Inhotaan laihduttamista ja samalla kuitenkin kuijotetaan kaalisoppakuureilla tai pussikeitoilla kaiket päivät ja syödään erittäin yksipuolisesti ja niukasti. "Ruoka on vain polttoainetta, ei siitä tarvitse nauttia"-mantrat hokien pöhelletään eteenpäin. 

Elämästä kuuluu nauttia ja jos 5-6 kertaa päivässä tankkaat kehoosi pelkkää polttoainetta ilman sen kummempia maistelematta niin voit vain miettiä mitä siitä seuraa? Värit katoavat ihan takuulla vaikka olisi kuin hieno väritelkkari pään sisällä! 

On alituinen nälkä ja houkutuksiin sorrutaan enemmän, isosti ja usein: "Aina mä sorrun, ei musta oo tähän..." -ajatukset valtaavat mielen. Tällöin on helppo heittää hanskat tiskiin ja aloittaa taas uudelleen seuraavalla viikolla. 

Niukkaenerginen dieetti ja mässäily vuoronperään altistavat ennen pitkää syömishäriölle ja kehonkuvan vääristymiselle. Jokaista pikku pattia tuijotetaan peilin kautta kuin pahalaatuista kasvainta, onko se lihasta vai läskipatti? APUA.

Hei oikeesti nyt ihmiset. Järki käteen. 

Kumpi on tärkeämpää? 
a) mahdollisimman rasvaton ja timmi kroppa
vai
b) kokonaisvaltainen hyvinvointi? 

Ne eivät tietenkään sulje toisiaan pois, vaan voivat sopivassa mittakaavassa tukea myös toisiaan. Se mitä teet, miten teet ja millä mielellä itseäsi kohtelet on paljon tärkeämpää kuin kaiken mittaaminen ja alituinen itsesi tarkkailu. 

Nauti. 
Rakasta. 
Innostu. 
Elä intohimolla.
Ole aito.

Puhun aiheesta kokemuksella. Olen ollut syömishäiriön hiljaisessa maailmassa tuijotellen itseäni sekä masennuksen kourissa, jotta tosiaan tiedän mitä kirjoitan. 

Ihannoin edelleen timmiä vartaloa ja muodokkaita lihaksia. Ihailen myös ihmisiä jotka voivat popsia mitä huvittaa, eivätkä he tunne huonoa omaatuntoa syödystä jätskistä tai herkkuviineristä.  He nauttivat elämästään rennosti, ruoka on nautinto eikä pelkkää polttoainetta. 

Kun aktiivisuus ja liikkuminen on suhteutettuna oikein ravinnonsaantiin, vartalo säilyttää sopusuhtaisuutensa. "Terveellisiä" herkkujakin on olemassa, ne ovat hyviä vaihtoehtoja silloin kun tekee mieli herkutella usein.  Kun säännöllisyys ja perusperiaatteet ruokailuissa on kunnossa, ei yksittäisillä pikkuherkkukerroilla ole kovin suurta merkitystä "isossa kuvassa". Päinvastoin, ne ruokkivat hyvää oloa ja henkinen paine herkutteluun säilyy järkevissä mittakaavoissa. 

Tavallisen tallaajan eli terveysliikkujan ja urheilijankin näkökulmasta ajateltuna näin. 

Kun on hyvä olla, niin on hyvä olla. 

Mieluummin liikun ja syön niin, että minulla on hyvä olla. Suosittelen sinullekin. 
Rakkaudella ja lämmöllä, Anu



sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Mikä siinä on että pittää vastustaa!? / Piia

Se on ihime homma et heti ku ehtii vähä tuuletella et nyt menee hyvin, nyt on ihan jäätävä flow, niin kohta tulee jokin poikkiseikka ja tipauttaa takas maanpinnalle.
Näin kävi minulle kuluneella viikolla.. Viikko sitten perjantaina heräsin, ilma oli mitä mainioin, ja minulla oli vapaapäivä! Päätin aloittaa päivän, ja odotetun viikonlopun energisesti vähän pidemmällä aamulenkillä. Lenkkarit jalkaan ja pikku veryttelyt ja ulos auringonpaisteeseen. Hölkkä kulki aika hyvin n. 8km ja tunnin verran. Siihen tekasin sitten päälle vielä pienet peräosaston treenit takaterassilla. Suihkuun ja ruokaa naamariin ja hetkeksi puuhaileen kotihommia. Olo oli todella energinen!

Pöperön tekoa, jasmin-riisiä, kanaa ja purjoa...mmm.. Kyytipojaksi vielä salaattia fetalla ja oliiveilla.

Illalla oli tiedossa kolme tuntia intensiivistä taijin treenaamista Shifun johdolla. Hän tuli Helsingistä viikonlopuksi Ouluun pitämään meille leiriä. Pääopettajamme on aivan mahtava, hän pistää meidät joka kerta koville, venyttää kestävyytemme ja taitomme aivan äärirajoille. :D Näiden tuntien aikana ehdin jo katua aamulla tekemääni lenkkiä ja treeniä. :D Meinas jalat olla aika poikki..
Noh, lauantaina jatkui sama rääkki, miekat oli vain lisänä väsyttämässä tasapainon merkeissä myös käsivarsia ja olkapäitä. :D Mutta en valita, oli ihan mahtavaa!

Lauantain viiden tunnin treenamisen jälkeen menimme illalla porukalla syömään ja rentoutumaan, teki todella hyvää. Ilmapiiri oli todella kevyt ja lämmin. :) Ja  kaupunki-ilmassa oli toki pientä Kärppä huumaakin... ;D Kyllä oli Oulu sekaisin. :D
Sunnuntaina treenit jatkuivat vielä muutaman tunnin verran, ennen kuin oli aika hyvästellä Shifu taas ensi kertaan.

Viikonlopusta jäi todella hyvä fiilis ja töissä oli mukavaa ja alkuviikon treeni kulki hyvin ja ja.. Kunnes tuli keskiviikon chen-treenit ja yksi virheliike. Harjoittelimme yhdenlaista vuorojaloin tehtävää hyppyä, jossa samalla pyörähdetään 180 astetta. En käsitä miten, mutta jotenkin treenikenkä onnistui tarttumaan löysiin treenihousuihin ja kohta havahduin polviltaan lattialta nilkka kummallisessa asennossa ja polte jalkapöydässä. Ei muuta ku KKK:ta kehiin ja tunnusteleen mitä sattu.. Jalka oli alkuun ihan ok, ja luulin että voin jatkaa treenejä, mutta ei.. Kipu vaan voimistu koko ajan ja sitten päätin lähteä kotiin lepuuttaa jalkaa ja hoitaan sitä vähän kylmägeelillä. Autolla ajaminen oli aikamoista irvistelyä, eikä jalalle oikein kestänyt laskea painoa.. Kuitenkin sinnillä ajattelin että yön aikana se helpottaa ja seuraavana päivänä töihin vaan! Noup. Jalkaa särki aamulla edelleen, eikä painoa kestänyt laskea. Ei auttanu ku nöyrtyä ja soittaa töihin että sori, en voi tulla. Ja aikaa lääkärille.. Kävinkin sitten röntgenissäkin. Onneksi lopputulos ei ollut niin paha kuin pelkäsin jo melkein kuollakseni!! Tuomio oli nivelsiteet, ei murtumia. Nyt on neljäs päivä tuon pikku vahingon jälkeen, mutta en voi vielä kuvitellakkaan kävelylle lähtöä saati muuta treenaamista jaloillani.. Painoa kestää jalalle jo laskea, mutta jalkapöytä on edelleen turvoksissa ja kankia ku puupölökky. :/ Toivottavasti tässä ei ihan älyttömän kauaa mee parantua. Kokemuksia ei ole minkäänlaisia entuudestaan tällaisesta.. Mutta ei anneta hidastaa, eihän tämä estä ylävartalon treenaamista! :D

Vappukin meni siis hyvin rauhallisissa merkeissä, sohvalla makoillen. :D
Paino pysyny taas pari viikkoa aikalailla samoissa, reilut -6kg alkuun nähden. Ja pakko laittaa tähän loppuun dramatisoitu kuva, erinlaisella valotuksella saa jänniä aikaan! :D