torstai 16. huhtikuuta 2015

Kohti Seikkailua - Sinnillä täysiä - tai ainakin niin kovaa kuin jaloista lähtee/Hanna

Viime viikko ja tämä viikko ovat olleet ensimmäiset pitkiin aikoihin, että olen pystynyt treenaamaan ohjelman mukaan. Tosi hyviä treenejä olenkin saanut tehtyä, ja yhtä parhaista ikinä avaan tässä postauksessa. Kilpailuviettini on ollut lepotilassa 20 vuotta, ja nyt se alkaa heräillä.

Tykkäsin jo lapsena juosta. Juoksin aina kaikissa koulun kilpailuissa, en koskaan voittanut, mutta en ollut myöskään viimeinen. Jostain aina löytyi se lisävaihde kun alkoi tulemaan joku liian lähelle takaa, tai jos edellä oleva selkä alkoi lähestyä. Sen saman riemun tunteen koin eilen, kun kävin Oulu Trail Run cupin ensimmäisessä osakilpailussa vähän ottamassa tuntumaa siihen, miltä tuntuu juosta kilpaa. Eihän tuo mikään virallinen kilpailu ollut, matkakin oli vähän sinne päin (5.3km), mutta ajanotto ja radan merkkaus toimi niinkuin "oikeissa" kisoissa.

Pääsin kaverin kyydillä kisapaikalle. Olimme paikalla hyvissä ajoin, joten siinä oli aikaa vähän lämmitellä ja ihmetellä ihmisiä. Kisaan osallistui vajaa 50 polkujuoksijaa, ja näkyipä joukossa muutama tuttukin. Olo oli energinen, eikä räntäsade haitannut yhtään!

Lähdön hetken koittaessa asetuin joukon häntäpäähän (lapsena tälläsin aina eturiviin), oli sen verran kovia juoksijoita viivalla, että olisin ollut vain tiellä jos siihen etujoukkoon olisin asettunut. Än-Yy-Tee NYTin jälkeen iloinen puheensorinainen joukko lähti liikkeelle, minä siellä mukana. Tunne oli jotenkin aivan epätodellinen - tässä minä juoksen, jonon jatkona, kovaa. Taktiikkani oli juosta "täysiä". Kärkijoukko meni menojaan, ja minä roikuin keskikastissa melkoisen pitkään - jossain vaiheessa päästin takanani olevat ohi,koska arvelin heidän haluavan mennä kovempaa. Oma vauhtini kun ei ole todellakaan noiden pidempään lajia harrastaneiden tasolla. Jäin tämän ryhmän perään roikkumaan, sama olisi ollut juosta heidän edelläänkin, koska vauhti pysyi kutakuinkin samana kuin vetäessäni itse letkaa. Jossain vaiheessa jäin "jumiin" parin lapsen taakse, ja jänikseni menivät menojaan. Ohitin lapset sopivassa kohdassa, ja sen jälkeen juoksin yksin - siinä tarvittiin sitä sisua että pystyi pitämään sitä vauhtia yllä. Niin kauan kun juoksin letkassa, ei ollut mitään hätää, mutta happojen polttaessa reisissä ja sykkeen huidellessa jossain aivan omilla kymmenluvuillaan se yksin taivaltaminen oli kyllä aika vaikeaa. Reitti kulki vielä metsän siimeksessä mutkitellen, joten en nähnyt edellä meneviä lainkaan. Heti kun tuli aukeampi kohta ja näin edellä menevät, ja sain lisävauhtia. Ihan loppukilometreillä ohitinkin yhden kanssakilpailijan. Ja kipitin karkuun  minkä vain jaloista pääsin! Ja siinä kohden pääsin - kilpailutilanne ja tieto siitä että tästä ei ole enää pitkä matka antoivat vielä lisäboostia menoon.

Olihan mahtava kokemus vuosien jälkeen juosta kilpaa! Jaksoin painaa "kaasu pohjassa" (HrAvg 169, max 176) koko lenkin, vaikka välillä tekikin tiukkaa - korvien välissä. Tunne sen jälkeen kun maaliviivan oli ylittänyt, oli kyllä ihan huikea! Hävisin kärjelle melkein 15 minuuttia, mutta voitin itseni. Eikä tällä kuntotasolla ja polkujuoksukokemuksella 35:18 aika ole mielestäni ollenkaan huono - keskivauhti oli 6:30 luokkaa, enkä ole tuota vauhtia juossut tasaisellakaan aikoihin, saati polulla!

Reitti oli hyvä, oli kovaa alustaa, jäistä polkua, puoliksi sulanutta polkua, sohjoa ja lunta. Oli puunrunkoja, kivikkoa ja ihan kunnon kuralillinkiä. Ylämäkiä ja alamäkiä. Ja niitä selkiä jahdattavana! Mahtavaa!

Tätä lisää!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoithan kiltisti!