sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kohti Seikkailua – NUTS Karhunkierros 31k - kipeää kävi mutta oli se sen arvoista/Hanna



Kesän eka festariranneke.


Valmistautuminen koitokseen ei ehkä ollut parasta mahdollista – Iin puolimaratonilla kipeytynyt polvi alkoi osoittaa jonkinlaisia toipumisen merkkejä vasta viikkoa ennen kisaa. Kisaviikolla kerkesin käydä kokonaiset kaksi lyhyttä lenkkiä, koskapa olin työmatkalla tiistaista torstaihin. 

Tiedostin riskin siitä, että polvi ei välttämättä kestä vielä noin pitkää matkaa, ja vähän jännitti lähteä. Mutta koska olen koko kevään tätä varten treenannut, ja odottanut että pääsee lähtemään, niin en halunnut jättää kisaa kokeilematta. Karhunkierros on vaativa reitti, viimeiset 10 kilometriä on yhtä nousua ja laskua.

Ajoimme perjantaina illalla Rukalle, ja majoituimme huoneistohotelliin. Kämppikset olivat jo lähteneet juoksemaan 160 kilometrin taivaltaan, joten kaikessa rauhassa saimme puolison kanssa olla. Kävin ilmoittautumassa ja sain numerolapun sekä kartan. Alkoi jo vähän jännitystä olemaan ilmassa. Kunnon pastatankkaus illalla ja aikaisin nukkumaan.

Aamulla heräsin ennen kellonsoittoa, jännitti ja mieli malttamattomana odotin lähtöä. Puolison kanssa kävelimme alas hotellille parin sadan metrin päähän aamiaiselle. Tankkasin puuroa, ruisleipää, raejuustoa ja kasviksia sekä jugurttia. Aamun aikana yritin myös juoda mahdollisimman paljon – litran verran meni urheilujuomaa perjantai-illan ja lauantai aamun aikana, ja sen lisäksi melkoinen määrä vettä. Kolmatta aamiaisannosta lopetellessani pohdin, että olen kuin hobitti: kolmas aamiainen ja edessä matka jota en ole aiemmin tehnyt. Tosin olen minä Karhunkierroksen kävellyt neljä vuotta sitten. Päästä päähän – aikaa meni 4 päivää. Nyt pitäisi päivässä selvitä kolmasosasta - juosten. Ihan helppo nakki. Kuten numerolapussakin sanottiin "vielä talvella tämä tuntui hyvältä idealta".


Lähdön hetki lähestyi, ja puoliso vei minut Juumaan Retki-Etappiin mistä 31 kilometrin lähtöpiste oli. Sopivasti alkoi vettä satamaan siinä lähtöä odotellessa, ja ilma oli tuulinen ja kylmä. Se ei kuitenkaan haitannut – ainoa mikä mietitytti, oli kumman takin vedän päälle – kuoritakin vai kevyen juoksutakin. Päädyin juoksutakkiin, kun sade ehti tauota ennen omaa lähtövuoroa.

Olin lähtöryhmässä E, eli lähdin 20 minuuttia vauhdikkaimpien jälkeen. Torven törähtäessä joukko polkujuoksun ystäviä – suurin osa ensikertalaisia tällä matkalla – lähti matkaan. Heti ensikilometrille sattui riippusilta, jonka sai ylittää kolme kerrallaan. Pääsin sopivaan ryhmään mukaan, ja alkumatkan taivalsinkin parin kanssakilpailijan kanssa. Jossain vaiheessa meitä oli neljä, ja hyvin eteni matka. Ylämäet kävellen, tasaiset pätkät ja alamäet juosten. Meno tuntui hyvältä ja rennolta, vaikka välillä sykkeet kyllä huiteli aivan omissa sfääreissään. Välillä oli teknisempää maastoa ja välillä taas tasaista neulaspolkua. Kallioportin portaissa päätin matkanteon hidastuessa hieman ottaa ensimmäisen energiapatukan. Matkaa oli tehty siinä vaiheessa viitisen kilometriä. Maisemat oli upeita ja monta kertaa olisi tehnyt mieli jäädä niitä ihastelemaan, mutta enpä jäänyt vaan nakutin eteenpäin.

Kallioportin jälkeen pieni ryhmämme saavutti E ryhmän pääjoukon, ja letka jatkoi tasaista kulkuaan pientä karhunkierrosta myötäpäivään. Maisemat oli upeita, välillä satoi, välillä paistoi. Yksi parhaista hetkistä oli, kun juoksu kulki, aurinko paistoi, ja taustalla kukkui käki. Olo oli energinen ja jopa harkitsin pientä irtiottoa. Onneksi ymmärsin olla ottamatta sitä – joku takaraivolla sanoi, että tässä on vielä yli 20 kilometriä jäljellä, ja tämä on se reitin helpompi osuus.

Juumassa, lähellä Myllykosken laavupaikkaa oli reitin ensimmäinen huoltopiste – matkaa oli tässä vaiheessa taitettu noin 10 kilometriä. Täydensin vesivarastoni, join ja söin vähän sipsejä sekä yhden energiageelin sekä kuulostelin vähän mikä on pitkämatkalaisilla meininki. Ensimmäiset pitkämatkalaiset (53k ja 80k) oli kuulemma tulleet maaliin. Hetken huilin jälkeen matka jatkui, mukavaa hiekkapohjaista polkua tasaisella kankaalla. Tankkauspisteen jälkeen meno tuntui helpolta ja vähän siinä jopa harkitsin kovempaa vauhtia (taas). Jatkoin tässä vaiheessa matkaani yksin – muu joukko oli joko mennyt menojaan tai jäänyt vielä huoltoon. Nakutin menemään – ylämäet kävelin, muuten hölkkäsin omaa vauhtiani. Keli oli hyvä ja meno maistui.

Maasto muuttui välillä vähän haastavaksi, ja matkanteko hidastui märässä sammalikossa. Polvi ilmoitteli ensimmäisen kerran olemassaolostaan. Nappasin 15 kilometrin kohdalla energiaa ja buranaa. Ja taas matka maistui – reittiä oli hieman muutettu, ja Porontimajoen kämpältä matka jatkui jokivartta pitkin – ennen se meni vähän joesta sivussa. Rantapenkka oli melko haasteellista aloittelijan juosta. 

Hieman Porontimajoelta pois käännyttyä alkoi tulla rakeita ja räntää taivaan täydeltä. Matkaa oli takana noin 17 kilometriä – ajatus siitä että alle puolet jäljellä sai pistämäään tossua toisen eteen. Pohdin, miksi olen täällä – yksin, räntäsateessa keskellä korpea. Onneksi sade lakkasi jonkin ajan kuluttua ja aurinko tuli taas esiin. Meinasi usko loppua. Polveenkin sattui. 

Kumpuvaaralle noustessa aurinko paistoi ja meno maistui taas pienen notkahduksen jälkeen. Edelleen kävelin ylämäet, juoksin tasaiset ja loivat alamäet, jyrkemmissä alamäissä piti jo vähän miettiä askellustaan, polvi ei tykännyt niistä yhtään. Seuraavalle huoltopaikalle, Konttaisen P-paikalle oli matkaa vajaa 5km, ja reitti muuttui mäkisemmäksi. Ylämäet tallasin tasaisella vauhdilla – meno tuntui helpolta ja mukavalta, totta kai mitä jyrkempi mäki, sitä enemmän se tuntui reisissä ja hengästytti, mutta ei tuntunut yhtään siltä etten jaksaisi. Aina alamäessä kuitenkin tuli mieleen keskeyttäminen. Polveen sattui niin paljon.

Konttainen. Valtavaara. Ruka. Viimeiset 10 kilometriä.

Kuulostaa helpolta, 20 kilometriä takana, ja virtaa riittää naisessa. Mitä nyt polveen sattuu aina alamäessä.  Kiipesin Konttaisen päälle – ja onhan ne maisemat vertaansa vailla! Juoksin laen yli, ja alkoi laskeutuminen. Polveen sattui. Kiroilin mielessäni ja mietin seuraavaa siirtoa – portaiden alapäässä odottaisi raatokyyti halutessani. Ajatus saunasta ja paljusta kuulosti tosi hyvältä. Pääsin alas, ja huoltopaikalle. Siinä ympärillä olevia katsoessani totesin, että en ole ainoa jolla tekee tiukkaa, ja niin siitä yksi kerrallaan väki lähti jatkamaan matkaa. 6,5km matkaa maaliin – senhän vaikka kävelee käsillään jos on pakko! "Ja eihän siinä ole kuin Valtavaara välissä".

Ylämäki. Ei mitään hätää, meno maistuu ja voisin vaikka loikkia 2 porrasta kerrallaan, jos olisi portaat. Välillä piti kiivetä käsiä apuna käyttäen, sen verran oli jyrkkää. Kohta pääsee taas juoksemaan. Eiku. Alamäki – tekee mieli palata takaisin huoltopaikalle. Ylämäki, hyvin menee, eihän tästä ole enää pitkästikään, kohta tulee vaaran laki, ja pääsee juoksemaan. Eiku. Alamäki. Eikö tämä tuska voisi jo loppua.
Tuota samaa jatkui loputtoman tuntuisesti, ja jossain vaiheessa alkoi jo nouseminenkin sattua polveen. Ja toinenkin polvi alkoi kipuilla rasituksesta. Yritin juosta aina tasaisella, mutta polvet eivät enää kestäneet yhtään juoksuaskelta. Harmitti vietävästi, kun virtaa olisi ollut. 

Vihdoin tuli Valtavaaran laki, ja loputtoman tuntuinen alamäki. Kokeilin kaikkea muuta paitsi peruuttamista alaspäin mennessä – vauhti oli 30min/km. Myöhemmin sain tietää että peruuttaminen olisi ollut helpompaa...Alhaalle päästyäni polku jatkui sorapolkuna jota olisi ollut mukava painaa menemään. Yritin juosta aina 50 metriä todetakseni että ei onnistu. Kävelin sitten niin kovaa kuin pystyin. 

Kilometri jäljellä! Tuuli tuo jo maalialueelta ääniä, siellä on bileet pystyssä. Ehkäpä oma puolisokin siellä jo odottelee. Tossua toisen eteen vain – tämä loppuu ihan kohta. Viimeinen nousu olikin sitten melkoinen! Mutta ei se haitannut kun tiesin että ei ole enää pitkästi. Paitsi että pitihän sieltä vielä tulla alaskin... Maali häämötti: ALAMÄESSÄ! Yritin juosta. Viimeiset 100 metriä – polvet tuntui että ne pettää justiinsa, torvi törähti ja olin MAALISSA! Jostain sain vielä pinnistettyä hyppyvoimaa, ja HYPPÄSIN maaliviivan yli.

 Oma sykemittarini pysähtyi aikaan 5.55:45, ja virallinen aika on 6:24:08. Ero johtuu siitä, että sykemittari lopetti mittaamisen aina kun pysähdyin ja luulempa, että lopussa etenemisen ollessa hidasta, se pysähtyi välillä vaikka muka etenin. Tyytyväinen täytyy olla, alkuperäisen 5 tunnin tavoitteen hautasin jo ennen lähtöä polvivaivojen häiritessä valmistautumista. 

Uskomaton kokemus! Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan!
Mutta ennen kuin alan miettiä mitä seuraavaksi, pitää saada nämä jalat kuntoon. Kovasti tekisi mieli osallistua toiseenkin polkujuoksukisaan tälle kesää, mutta ensin pitää tosissaan toipua ja antaa polven parantua kunnolla.

Näillä juoksin - olikin näiden tossujen viimeinen matka. Kuva sen jälkeen kun ne jo kävi suihkussa.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Kohti seikkailua - Fiiliksiä viikkoa ennen Karhunkierrosta

Iin puolikkaan jälkeen on mennyt treenisuunnitelmat moneen kertaan uusiksi ja olen joutunut soveltamaan oikein urakalla. Maastopyöräilykauden aloitus sattui hyvään saumaan kun oikea polvi ei välillä kestänyt yhtään juoksemista. Onneksi sain fysioterapeutilta hyviä neuvoja ja kuntoutusohjeet, ja aikasta luottavaisin mielin olen karhunkierroksen suhteen. Välillä jo pelkäsin että jää kisa välistä tän polven takia. Pienellä riskillä sinne lähden, tässä on kuitenkin koko kevät treenattu sitä varten. Ja tuo on ainoa kisa toistaiseksi jossa minulla on ilmoittautumunen sisässä. Jos polvi ei kestä niin sitten se ei kestä. Mutta en halua olla yrittämättä. Tänään kuitenkin kevyt lenkki ensimmäistä kertaa puoleentoista viikkoon, ei aiheuttanut kipua. Ei se normaalilta tunnu, mutta ei ole kipeä. Varotoimena pitää yrittää saada joku osaava ihminen teippaamaan polven heti alkuviikosta.

Viikko aikaa H-hetkeen. Alkaahan tuo jo jännittää. Lisätuntemuksia toisena päivänä, lenkkisauna ja venyttelysessio odottaa!

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Kehon tuntemaan oppimisesta/Raila

Liikunnan lisääminen on tuonut haasteita minulle. Ei ainoastaan se, että voitan liikkumaan lähtemisen vaikeuden vaan se, että hyväksyn kehoni muutokset. Kerroin taannoin, että haluan oppia tuntemaan kehoni niin, että tiedän milloin se tarvitsee mitäkin. Oli se sitten lepoa tai vaikkapa uidessa ylimääräiset 200 metriä tai lisää salaattia. Tai yhden herkkupäivän viikossa. Tarvitsen liikuntaa rauhoittuakseni. Hyvin nukutun yön jälkeen on aamuisin levoton olo, haahuilen huoneesta toiseen. Niinpä päivän treeni saa asettumaan paikalleni. Rauhoittumaan.

Ruoan tarpeen oppiminen lienee se vaikein asia ymmärtää. Lohdullista on ajatella, että tekee itselleen hyvää, kun valitsee vaalean leivän sijaan ruisleipää ja täysjyväpastasta nyt vain on tullut herkkuani. Kaikkea kehoni tarvitsee, hiilareita ja rasvaa sekä proteiineja. On vain löydettävä oma henkilökohtainen tarpeeni. Tiedän jo mikä ei tee hyvää. Jos aamupalaa jäisi väliin, olisin kohta haitta ympäristölleni. Säännöllinen ateriarytmi on sekin muistettava, iloittava siitä, että joka kolmas tai neljäs tunti saan syödä. Makea ei vie nälkää, ja se saa minut kaatumaan sohvalle, jopa nukahtamaan. Vaikein asia oppia ja muistaa ovat ateriamäärät. Kuinka paljon päivässä saa syödä? 2000 kaloria päivässä on tavoite. Punnitsen ruoan. Merkitsen ruokapäiväkirjaan etukäteen mitä saan syödä ja minkä verran. Pääsenkö koskaan tuosta päiväkirjasta eroon? Tarvitseeko minun päästä ruokapäiväkirjasta eroon?
Oma mieli ja keho ovat tutustumisen arvoisia matkoja. Niistä oppii aina uutta. Elämä ei ole tylsää vaan vaihtelevaa ja hauskaa ja väliin hankalaa. Niinpä olen matkalla itseeni. Matkalla sinne, mistä tämä kaikki sai alkunsa.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Näillä opeilla ei välttämättä paino putoa, vaan ainakin sielu nauttii..

Kuten aiemminkin on todettu, paino ei ole ykkösasia elämässäni. Arvomaailmani kärkipäässä ovat  perhe ja läheiset, hyvinvointi, urakehitys ja pehmeät arvot. Kuinka paljon ihmiset kiusaavat itseään vain sen vuoksi että painaisivat tietyn verran? Ymmärrän kyllä sen, että on hyvä painaa kohtuullisen verran omaan pituuteensa nähden ja sen verran että voi aidosti hyvin. Kaksi kiloa versus kaksikymmentä kiloa? Kehonkoostumus mahdollisimman rasvaton versus sopivan naiselliset muodot? Ulkonäköpaineet ovat erittäin kovat! 

Oletko tullut ajatelleeksi, että huonoa oloa voi potea myös hoikassa varressa. Silloin henkinen puoli on yleensä se, jossa häikkää on eniten. Laillistettu syömishäiriö josta kärjistäen nykyään fitnessbuuminakin puhutaan, on ajanut laihuuden ja timmiyden useilla arvoasteikoilla kärkisijoille. Ihmiset punnitsevat itsensä joka välissä (aamulla, illalla, ennen ruokaa ja jälkeen ruoan) ja  ja pihistelevät ruoka-annoksissaan, unohtavat  omankehon kuuntelun ja painelevat tukka hulmuten lenkille - täysillä koko ajan-  ilman lepopäiviä.. 

Sitten ihmetellään, miksi päässä surisee ja ahdistus kolkuttelee otsalohkossa. Ei ole yhtäkkiä voimia enää lähteä salille, väsyttää ja kolottaa ja jatkuvalla syötöllä pukkaa infektioita ihan kierteeksi asti. Yleisesti ottaen tässä tilanteessa vedetään "kuuria" vielä tiukemmalle ja tahdonvoimaa koetellaan. 

Tiedän paljon ihmisiä, joille laihuuden/ timmin vartalon ihannoinnista on tullut pakkomielle. Hyvä olo ja kaikinpuolin hyvinvoiva, toimiva keho ja mieli olisi mielestäni paljon  houkuttelevampi vaihtoehto. Ainakin järkevämpi vaihtoehto! 

Inhotaan laihduttamista ja samalla kuitenkin kuijotetaan kaalisoppakuureilla tai pussikeitoilla kaiket päivät ja syödään erittäin yksipuolisesti ja niukasti. "Ruoka on vain polttoainetta, ei siitä tarvitse nauttia"-mantrat hokien pöhelletään eteenpäin. 

Elämästä kuuluu nauttia ja jos 5-6 kertaa päivässä tankkaat kehoosi pelkkää polttoainetta ilman sen kummempia maistelematta niin voit vain miettiä mitä siitä seuraa? Värit katoavat ihan takuulla vaikka olisi kuin hieno väritelkkari pään sisällä! 

On alituinen nälkä ja houkutuksiin sorrutaan enemmän, isosti ja usein: "Aina mä sorrun, ei musta oo tähän..." -ajatukset valtaavat mielen. Tällöin on helppo heittää hanskat tiskiin ja aloittaa taas uudelleen seuraavalla viikolla. 

Niukkaenerginen dieetti ja mässäily vuoronperään altistavat ennen pitkää syömishäriölle ja kehonkuvan vääristymiselle. Jokaista pikku pattia tuijotetaan peilin kautta kuin pahalaatuista kasvainta, onko se lihasta vai läskipatti? APUA.

Hei oikeesti nyt ihmiset. Järki käteen. 

Kumpi on tärkeämpää? 
a) mahdollisimman rasvaton ja timmi kroppa
vai
b) kokonaisvaltainen hyvinvointi? 

Ne eivät tietenkään sulje toisiaan pois, vaan voivat sopivassa mittakaavassa tukea myös toisiaan. Se mitä teet, miten teet ja millä mielellä itseäsi kohtelet on paljon tärkeämpää kuin kaiken mittaaminen ja alituinen itsesi tarkkailu. 

Nauti. 
Rakasta. 
Innostu. 
Elä intohimolla.
Ole aito.

Puhun aiheesta kokemuksella. Olen ollut syömishäiriön hiljaisessa maailmassa tuijotellen itseäni sekä masennuksen kourissa, jotta tosiaan tiedän mitä kirjoitan. 

Ihannoin edelleen timmiä vartaloa ja muodokkaita lihaksia. Ihailen myös ihmisiä jotka voivat popsia mitä huvittaa, eivätkä he tunne huonoa omaatuntoa syödystä jätskistä tai herkkuviineristä.  He nauttivat elämästään rennosti, ruoka on nautinto eikä pelkkää polttoainetta. 

Kun aktiivisuus ja liikkuminen on suhteutettuna oikein ravinnonsaantiin, vartalo säilyttää sopusuhtaisuutensa. "Terveellisiä" herkkujakin on olemassa, ne ovat hyviä vaihtoehtoja silloin kun tekee mieli herkutella usein.  Kun säännöllisyys ja perusperiaatteet ruokailuissa on kunnossa, ei yksittäisillä pikkuherkkukerroilla ole kovin suurta merkitystä "isossa kuvassa". Päinvastoin, ne ruokkivat hyvää oloa ja henkinen paine herkutteluun säilyy järkevissä mittakaavoissa. 

Tavallisen tallaajan eli terveysliikkujan ja urheilijankin näkökulmasta ajateltuna näin. 

Kun on hyvä olla, niin on hyvä olla. 

Mieluummin liikun ja syön niin, että minulla on hyvä olla. Suosittelen sinullekin. 
Rakkaudella ja lämmöllä, Anu



sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Mikä siinä on että pittää vastustaa!? / Piia

Se on ihime homma et heti ku ehtii vähä tuuletella et nyt menee hyvin, nyt on ihan jäätävä flow, niin kohta tulee jokin poikkiseikka ja tipauttaa takas maanpinnalle.
Näin kävi minulle kuluneella viikolla.. Viikko sitten perjantaina heräsin, ilma oli mitä mainioin, ja minulla oli vapaapäivä! Päätin aloittaa päivän, ja odotetun viikonlopun energisesti vähän pidemmällä aamulenkillä. Lenkkarit jalkaan ja pikku veryttelyt ja ulos auringonpaisteeseen. Hölkkä kulki aika hyvin n. 8km ja tunnin verran. Siihen tekasin sitten päälle vielä pienet peräosaston treenit takaterassilla. Suihkuun ja ruokaa naamariin ja hetkeksi puuhaileen kotihommia. Olo oli todella energinen!

Pöperön tekoa, jasmin-riisiä, kanaa ja purjoa...mmm.. Kyytipojaksi vielä salaattia fetalla ja oliiveilla.

Illalla oli tiedossa kolme tuntia intensiivistä taijin treenaamista Shifun johdolla. Hän tuli Helsingistä viikonlopuksi Ouluun pitämään meille leiriä. Pääopettajamme on aivan mahtava, hän pistää meidät joka kerta koville, venyttää kestävyytemme ja taitomme aivan äärirajoille. :D Näiden tuntien aikana ehdin jo katua aamulla tekemääni lenkkiä ja treeniä. :D Meinas jalat olla aika poikki..
Noh, lauantaina jatkui sama rääkki, miekat oli vain lisänä väsyttämässä tasapainon merkeissä myös käsivarsia ja olkapäitä. :D Mutta en valita, oli ihan mahtavaa!

Lauantain viiden tunnin treenamisen jälkeen menimme illalla porukalla syömään ja rentoutumaan, teki todella hyvää. Ilmapiiri oli todella kevyt ja lämmin. :) Ja  kaupunki-ilmassa oli toki pientä Kärppä huumaakin... ;D Kyllä oli Oulu sekaisin. :D
Sunnuntaina treenit jatkuivat vielä muutaman tunnin verran, ennen kuin oli aika hyvästellä Shifu taas ensi kertaan.

Viikonlopusta jäi todella hyvä fiilis ja töissä oli mukavaa ja alkuviikon treeni kulki hyvin ja ja.. Kunnes tuli keskiviikon chen-treenit ja yksi virheliike. Harjoittelimme yhdenlaista vuorojaloin tehtävää hyppyä, jossa samalla pyörähdetään 180 astetta. En käsitä miten, mutta jotenkin treenikenkä onnistui tarttumaan löysiin treenihousuihin ja kohta havahduin polviltaan lattialta nilkka kummallisessa asennossa ja polte jalkapöydässä. Ei muuta ku KKK:ta kehiin ja tunnusteleen mitä sattu.. Jalka oli alkuun ihan ok, ja luulin että voin jatkaa treenejä, mutta ei.. Kipu vaan voimistu koko ajan ja sitten päätin lähteä kotiin lepuuttaa jalkaa ja hoitaan sitä vähän kylmägeelillä. Autolla ajaminen oli aikamoista irvistelyä, eikä jalalle oikein kestänyt laskea painoa.. Kuitenkin sinnillä ajattelin että yön aikana se helpottaa ja seuraavana päivänä töihin vaan! Noup. Jalkaa särki aamulla edelleen, eikä painoa kestänyt laskea. Ei auttanu ku nöyrtyä ja soittaa töihin että sori, en voi tulla. Ja aikaa lääkärille.. Kävinkin sitten röntgenissäkin. Onneksi lopputulos ei ollut niin paha kuin pelkäsin jo melkein kuollakseni!! Tuomio oli nivelsiteet, ei murtumia. Nyt on neljäs päivä tuon pikku vahingon jälkeen, mutta en voi vielä kuvitellakkaan kävelylle lähtöä saati muuta treenaamista jaloillani.. Painoa kestää jalalle jo laskea, mutta jalkapöytä on edelleen turvoksissa ja kankia ku puupölökky. :/ Toivottavasti tässä ei ihan älyttömän kauaa mee parantua. Kokemuksia ei ole minkäänlaisia entuudestaan tällaisesta.. Mutta ei anneta hidastaa, eihän tämä estä ylävartalon treenaamista! :D

Vappukin meni siis hyvin rauhallisissa merkeissä, sohvalla makoillen. :D
Paino pysyny taas pari viikkoa aikalailla samoissa, reilut -6kg alkuun nähden. Ja pakko laittaa tähän loppuun dramatisoitu kuva, erinlaisella valotuksella saa jänniä aikaan! :D


Tavoitteita/ Raila

Kuukausi on vierähtänyt uinnin, kuntosalin, kotitreenin ja kävelyjen mukavassa vuorottelussa. Olen iloinen, että lähdin tähän. Tunnen itseni virkeämmäksi, kehoni on mukautunut 2000 kaloriin päivässä. Olen alussa enkä edes osaa kuvitella kaikkea mitä edessäni on. Onnistumisia, väsymistä, iloa liikkumisesta yhä enemmän. Ehkä jossain vaiheessa tulee notkahdus taaksepäin. Tulkoon vain, tavoite on mielessäni niin kirkkaana nyt, että en päästä siitä irti. En tahdo, enkä voi päästää.

Tavoitteita voi olla erilaisia. Tietty paino tai sopimus itsensä kanssa, että sopii tiettyyn vanhaan lempivaatteeseensa määrätyn ajan kuluttua. Täytän vuoden kuluttua 50. Niinpä tämä oli eräänlainen lahja itselle. Toiselle tavoite voi olla osallistuminen maratonille tai viiden kilometrin juoksulenkki. Myös kehon kuuntelemaan oppiminen voi olla tavoite. Haluaisin oppia tuntemaan itseni niin, että tiedän milloin tarvitsen ravintoa ja minkä verran. Jospa oppisin säätelemään syömistäni niin, että ruokapäiväkirjaa ei tarvitsisi enää täyttää jatkuvasti. Nyt tuntuu, että tuo päiväkirja on yksi tie, joka auttaa eteenpäin.




Oppiläksyjä

Viimeistään nyt on aikaa kirjoittaa.  Istun lentoasemalla ja olen paluumatkalla kotiin NLP Master Practitioner -koulutuksesta. Viimeinen pari viikkoa on ollut haastava ajankäytön suhteen ja olen istunut useita kertoja alas aikomuksena päivittää blogia vaan on  lyönyt tyhjää.

Treeni-intoa on ollut. Kevyt-keskiraskas-raskas- jaottelu on toteuttanut itseään hyvin ja se tuntuu olevan aika hyvä kaava. Takareisi on päivä päivältä parempi ja sain fysssarilla käydessäni jumppaohjeita. Ei venyttelyä vaan eksentristä lihaskuntoharjoittelua ilman lisävastusta- oma keho riittää. Määrä on runsas, tässä tapauksessa 30 kertaa päivässä olisi riittävästi. Arvaa vaan, muistanko joka välissä jumpata? No en.. Ainoa keino olisi laittaa itselleni muistutus puhelimeen 30 minuutin välein . Ehkä kokeilen sitä sitten.

Tässä vaiheessa varmaan kysymys kuuluu, onko paino pudonnut?! Paino on hiippaillut siinä 65kg :n tietämissä. Tsekkailin vanhoja muutaman vuoden vanhoja kuvia joissa olen ollut noin 10kg kevyempi. Haluanko oikeasti näyttää edes niin laihalle?  En.. Olen suorastaan sairaan laihan näköinen niissä kuvissa. Kun muistan, millainen olo mulla oli henkisesti niin eipä paljon houkuttele. Onni on kaukana sen naisen kasvoista, silmissä on ontto katse ihan kuin sielu olisi tyhjä. Ehkä se olikin?

Pidin ruokapäiväkirjaa viikon ajan. Mukaan mahtui pitsaa, karkkipäivä, riisiä ja jauhelihakastiketta, hedelmiä ja puuroa, täytekakkua ja ihan kaikkea mahdollista. Olo oli koko ajan hyvä syömisestä, tosin mietin että mitä valmentaja tuumaa sitten kun ei se mun ruokailu mitään nipottamista ollut.. Ainoat asiat joissa on korjattavaa olisi syödä enemmän kasviksia ja hieman vähemmän proteiinia.  Ei tullut mitään elintarvikkeiden vaihtoja tai suuria muutoksia. Ihan mahtava tunne kun saa syödä rennosti kaikkea. Kaikki rajoitukset ovat oikeasti turhia jos ei mistään tule huonoa oloa, pysyn terveenä ja kun treeni kulkee.

Tuntemuksen mukaan siis mennään. Turhat kaavat ja nipotukset pois. Olo on ihan mahtava!