maanantai 31. elokuuta 2015

Kohti seikkailua - Pohjakosketuksen jälkeen suunta ylöspäin! /Hanna

Pyssymäen pettymyksen jälkeen päätin, että en jää märehtimään liian kauaksi aikaa. Mikäs on sen parempi keino nostaa itsensä jaloilleen, kuin nousta jaloilleen! Koska kisan jälkeen ei tarvinut palautella, pääsin  heti sunnuntaina lenkille.  Jonkunsortin terapialenkkihän se oli - oli pakko todistaa itselle, että jaksan ja pystyn juoksemaan. Otin kirikaveriksi meidän pikkukoiran, sen kanssa ei tule höntyiltyä liikaa, mutta pääsee tarvittaessa kovaakin. 5,7km/47min (HrAvg 138). Oli mukava  rymytä pitkin metsiä.

Maanantaina oli lepopäivä, ja tiistaina oli vuorossa 5km hölkkä. Taas otin pikkukaverin mukaan, ja taas oli ihan mahtavaa rymyämistä. Välillä otettiin pikku spurtteja - kokeilin pysynkö pennun perässä kun se lähtee juoksemaan. En pysy. 6,0km/51min (HrAvg 137, max 164). Ihan huippufiilis oli lenkin jälkeen.
Kankarin entinen koulu Vaalassa toimii nykyään taidehuvilana.

Keskiviikkona ohjelmassa luki 8-10km kovaa. Tällä kertaa jätin koirulit kotiin, ja lähdin tekemään omaa lenkkiä. Kevyen alun jälkeen nakutin tasaista vauhtia hieman oman mukavuusalueeni yläpuolella, mutta juoksu oli tosi rennon ja helpon tuntuista koko ajan. Välillä piti hieman hidastaa että löysin sopivan reitin, mutta muuten vauhti oli hyvää koko ajan. 200 metriä ennen kotia kello kilahti 9 kilometrin merkiksi, ja aikaakin oli sopivasti kulunut tasan tunti! Ihan mahtava lenkki - ja palautuminen oli nopeaa, vaikka keskisyke oli 160. Pyssymäellä noilla sykkeillä tuntui että kuolen. Eli jotain oli silloin pielessä, kun nyt tuli maksimiksi 172, eikä sekään vielä mitenkään kamalan pahalta tuntunut. Sopivasti puuskututti.

Varmaan leijuin keskiviikon jäljiltä jossain endorfiinipilvessä, kun Anun ehdottama Inbody-mittaus tuntui maailman parhaalta idealta. Tulokset on ehkä aika karut: tässä naisessa on laardia reilusti, ja se on tasaisesti ympäri kroppaa levinnyt. Eikä haittaa yhtään! Kertoi se testi myös siitä, että kevään punttitreeneistä on ollut hyötyä ja jalkojen lihaksisto on hyvässä kunnossa - tai ainakin lihakset on isommat kuin keskimäärin ikäisilläni naisihmisillä. Nyt keskitytään sitten vähän vähemmälle jääneeseen keskivartaloon ja yläkroppaan. Puolen tunnin tiukka salitreeni, ja ai että tuntui hyvälle, vaikka vähän välillä ehkä irvistyttikin.

Perjantaista tuli lepopäivä, koska töissä venyi iltaan saakka.

Lauantaiaamuna heräsin pikkusessen kanssa jo ennen seitsemää, ja olin yhdeksään mennessä ehtinyt jo kerätä 4 litraa mustaherukoita. Muiden vasta heräillessä, minä kasailin lenkkikamppeita ja pakkailin reppua. Oli aika ottaa revanssi edellisviikonlopusta ja katsoa mihin tästä naisesta oikein on - ja ohjelmassakin luki 25-30km lenkki. Reittisuunnitelman varmistuttua ilmoitin olevani 4 tunnin päästä takaisin.

Alkumatkasta juoksu tuntui vähän tahmealta. Säädin sykehälytyksen alueelle 3 (130-147), etten heti alkumatkasta lähtisi liian kovaa. Hidas vauhti tuntui vähän pohkeissa, eikä kompressiosukat kyllä helpottaneet yhtään. Jo parin kilometrin jälkeen laskin sukat nilkkoihin, niin johan alkoi kulkea, kun paine pohkeissa helpotti ja kroppakin lämpeni. Meno oli mukavan leppoisaa läpsyttelyä. Koska matka oli pitkä, niin päätin aina 25 minuutin välein pudottaa hetkeksi kävelyksi. Joka toisella kävelypätkällä pidin myös energiantankkaustauon. Energiana oli mukana Snickers patukoita, ja repussa 2 litraa vettä ja 0,5 litraa urheilujuomaa.

Ensimmäinen mitä-taas-oikein-ajattelin -hetki tuli noin 10 kilometrin kohdalla, kun edessä oli piiiiitkä suora maantiellä, ylämäki ja vielä vastatuuli! Ei muuta kuin tiukka katse tossuihin ja aivot narikkaan. Älä mieti, vaan juokse. Kyllä se alamäkikin sieltä tulee.






Tulihan se alamäki, ja suorakin päättyi! Ja yhtäkkiä olin jo risteyksessä, josta kääntyisin takaisinpäin. Kippaskappas! Ajattelin, eihän tämän vielä pitänyt tulla. Matkaa olin taittanut vähän toistakymmentä kilometriä, ja tuntui että eihän tän vielä pidä loppua. Laskeskelin, että mökille on vain vähän reilu 10 kilometriä jäljellä - olin arvioinut matkan (30km) pahasti pieleen. Siinä oloa fiilistellessä ja valokuvia räpsiessä kilahti jo 15km mittariin ja oli patukkapaussin aika. Taas. Justiinhan minä söin!


Maantiepätkä loppuu seuraavasta risteyksestä.

Matka jatkui, juoksu kulki, ja olin niin onnellinen että tuntui että voisin nauraa ääneen ellei se sekottaisi rytmiä. Teki mieli hyppiä ja pomppia silkasta riemusta. Saatoin minä jonkun varsahypyn ottaakin.

Hyvää fiilistä ja riemumieltä jatkui aina 19 kilometriin saakka. Silloin alkoi ensimmäiset väsymyksen oireet painaa jaloissa, mutta en antanut sen pilata hyvää tuultani, vaan jatkoin vain matkaa. Kohta tulikin tuttu tienristeys - tästä ei ole enää kuin sellainen 5km mökille. Ei tämä vielä saa loppua! 23 kilometrin kohdalla alkoi Hannan hymy hyytyä, ja piti keskittyä juoksemiseen. Jalkoihin alkoi sattua pitkä rasitus - lihakset alkoi olla aika lopussa. 24km - vielä vähän aikaa. 25km - nyt ois hyvä lopettaa. Mutta kappas, tuon mäen jälkeen ei ole enää ku pari kilometriä. Pieni kävelytauko, ja taas jaksoi juosta. Jalat ei halunneet enää kävellä, juokseminen oli helpompaa. Mökkitien risteys tuli 27.3 kilsan kohdalla ajassa 3h35min ja risat! Minä tein sen! (27,3km/3:35 HrAvg 145)

Olihan aivan huikea aamulenkki! Henkisesti iso juttu saada onnistunut pitkä lenkki viime viikonlopun pettymyksen jälkeen. Sain todistettua itselleni että jaksan juosta sen 25km ja vielä vähän ylikin, mikä on todella tärkeää tulevia viikkoja ja viiden viikon päässä siintävää Virpiniemen maastomaratonia ajatellen. Ainoa miinuspuoli tuossa tiellä juoksemisessa on, että penikat kipeytyivät. Muutoin olen palautunut lenkistä todella hyvin, ja kovasti jo mietin missä seuraavan pitkän lenkin juoksen. Vaihtoehtoja on mm. Kivesvaara ja Rokua. Tai sitten juoksen tuon saman lenkin, mutta toiseen suuntaan.

Kannustajia reitin varrella.


maanantai 24. elokuuta 2015

Pyssymäki Extreme 22.8. - hikeä ja pettymyksen kyyneleitä /Hanna

Kuvituskuva. Iron Man Trail, Leoben Itävalta.
Valmistautuminen kisaan meni hyvin. Sain pari ehjää treeniviikkoa alle, ja vauhdit paranivat poluilla. Viimeinen treeni ennen kisaa meni niin hyvin, että arvelin 3:15-3:30 olevan ihan saavutettavissa oleva loppuaika - ellei rata ole mitään ihan kamalaa. Kahdessa edellisessä kisassa olen tiennyt mitä odottaa, mutta nyt olin matkalla aivan uusille poluille. Kirjaimellisesti: Iso-Sydänmaan vaellusreitti Nivalassa on kunnostettu vasta parin viime vuoden aikana.

Seurasin sääennusteita koko viikon aika tarkkaan - kesä on ollut niin viileä, ja nyt sitten kesän kuumimmat kelit. Ja lähtö oli klo 11:30 - päivän kuumimpaan aikaan. Yksi kuumaharjoitus Itävallan helteessä kävellen tuntui vähänlaiselta valmistautumiselta helteisiin oloihin. Vähän arvelutti, miten kroppa  toimisi.

Kisa-aamu valkeni aurinkoisena, ja lämpötila kohosi nopeasti. Olimme anoppilassa yötä, ja jo Karhunkierrosta ennen tuttu hobittiaamiainen tuli nautittua siinä aamutuimaan. Puuroa ja raejuustoa sekä pekonimunakas kera tomaattien. Ja tietty urheilujuomaa.

Siirryimme kisapaikalle jo hyvissä ajoin. Normi kartan  ja numerolappujen haut, sekä hätäpissat ennen lähtöpaikalle siirtymistä. Siinä lähtöä odotellessa imaisin vielä geelin, kun vähän tuntui vatsassa ettei kaikki ole parhaimmillaan.

Matkaan lähdettiin - leppoisaa helppoa hiekkatietä. Juoksu kulki, ja lyöttäydyin Kaisan, Seijan ja jonkun paikallisen juoksijan peesiin. Välillä mentiin helppoa uraa, välillä suossa sääriä myöden. Kulku tuntui kohtuu hyvältä, vaikka vatsa vähän ilmoittelikin olostaan. Arvelin, että jos minun täytyy kantaa korteni kekoon Nivalan metsien lannoitushommissa, niin ompahan kevyempi juosta. 10 minuutin välein hörppäsin vuorotellen vettä ja urheilujuomaa.

Puolen tunnin taivalluksen jälkeen jouduin pysähtymään ensimmäisen kerran. Oli pakko ottaa suolaa, kun tuntui että meinaa alkaa hölskymään pienikin määrä nestettä mahassa. Arvelin, että saan vielä porukan kiinni, kunhan vain vatsa alkaa ottamaan tavaraa vastaan. Tästä ei mennyt enää kauaa, kun iski pakottava tarve hypätä polulta hieman sivuun. Arvelin, että kyllä tästä vielä noustaan, kun biokätköilyn jälkeen imeskelin geeliä taivaltaessani.

Polku olisi ollut ihan juostavaa - välillä märempää, välillä kuivempaa. Välillä todella teknistä heinikko-kivikkoa, välillä suota ja välillä hypittiin ojien yli. Olo vain oli kuin olisin syönyt hevosen. Vatsa ei kertakaikkiaan ottanut mitään vastaan - kaikki mitä yritin sinne ahtaa, tuntui jämähtävän sinne. Vähän reilun tunnin kohdalla olo oli jo niin tukala että mietin miten pääsen edes huoltoon asti. Syke huiteli ihan omissa sfääreissään vaikka vauhti oli luokkaa etana tervassa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan oli tarkoitus edetä 13.5km huoltoon saakka maltillisesti ja pitää sykkeet siellä 150 tietämillä, ja siitä eteenpäin niin kovaa kuin pääsee ja uskaltaa.

Ajatus keskeyttämisestä rupesi houkuttelemaan. Ei auttanut kuin häiritä koutsi-Anua lauantaina ja kysyä mitä tehdä, kun mikään ei imeydy. Ohje lisää suolaa, geeliä, tauko nesteen nauttimisessa ja vähän matkaa vähän rauhallisempaa vauhtia - kyllä se siitä. Pari kilometriä menikin sitten omaa oloa tutkaillessa ja kävellessä. Jossain vaiheessa uskaltauduin juoksemaan vähän, kun oli mukavaa pehmoista polkua alla. Välillä piti kävellä kun sai pelätä nilkkojen puolesta siellä kivien seassa.

Kun lopetin juoman nauttimisen, alkoi tuntua, että ehkä tästä vielä noustaan. Kohta oli kuitenkin pakko vähän juoda, kun oli niin tolkuttoman kuuma. Saman tien kun nielaisin, alkoi vatsassa tuntua siltä, että joko kramppaan tai oksennan. Paha olo tuli takaisin kahta kauheampana, mutta siellä varjoisassa metsässä hölkötellessäni ajattelin että kyllä tämä tästä, vaikka pahalta tuntuukin. Tosin se että huomasin vesikellon peukalon juuressa, ja toisen pikkurillissä pisti kyllä vähän miettimään, että tämä ei ole ihan normaalia, että neste tulee ihon alle.

Tie. Toimitsija kertoi että huoltoon 2.5 km. JES! Nyt voi juosta kunnolla! Ja Kaisakin häämöttää edessä - josko saisin hänet kiinni. 50 metriä juoksua ja syke oli tapissa vaikka olin kävellyt pitkän matkaa. Kävelyä ja sykkeen tasausta ja uusi yritys. Syke ei laskenut kävellessäkään. Tuntui että pakahdun. Tai oksennan. Tai molempia.

Siinä tietä taapertaessani ja auringon paahtaessa muistin tuskailleeni ennenkin samanlaisen olon kanssa. Silloin olin Etelä-Afrikassa ja ainoa mikä oloon toi helpotusta oli viileä auto. Totesin, että maaliin pääsy ei ole enää varmaa, vaikka jatkaisinkin - lämpöhalvauksen oireet olivat jo niin pahat.

Huoltopiste. Kaisa iloisena vastassa: "jatketaanko yhdessä?". Ei. Minä jään tähän - syke ei ole edes kävellessä laskenut alle 140 enää pitkään aikaan, ja mulla ei imeydy mikään mitä koitan vatsaani tunkea. Itku pääsi, mutta yritin urheasti tsempata Kaisan matkaan. Olin kuulema näyttänyt siltä, että jatkaminen ei tule kysymykseen. Ei olisi varmasti paljoa tarvinut houkutella, niin olisin vähän kylmällä vedellä viilenneltyäni lähtenyt jatkamaan matkaa - ja tuupertunut sinne metsään.

Kiitos Kaisalle ja huollon porukalle että eivät päästäneet minua enää eteenpäin. Aiemmissa kisoissa huollossa on aina tsempattu eteenpäin. Nyt huollossa istutettiin tuoliin ja kaadettiin kylmää vettä niskaan samantien kun tuumasin etten jatka.

Harmittaa ja itkettää vieläkin. Olen välillä vihainen itselleni siitä ettei kroppa kestänyt kuumaa. Toisaalta täytyy olla itselleen armollinen: se että käy niin kierroksilla mitä minä lauantaina kävin, ei ole terveellistä. Vaikka jalat olisi jaksaneet, niin ei se paljon auta, jos sydän alkaa oirehtia.

Sunnuntaina kun päästiin kotiin, oli pakko käydä pikku lenkki juoksemassa ja kuulostelemassa miltä kroppa tuntuu. Voi kun lauantaina olisi ollut samanlainen olo! Mutta kun ei ollut. Turha sitä on loppuelämäksi jäädä murehtimaan - nyt vain katse kohti uusia seikkailuja!