maanantai 31. elokuuta 2015

Kohti seikkailua - Pohjakosketuksen jälkeen suunta ylöspäin! /Hanna

Pyssymäen pettymyksen jälkeen päätin, että en jää märehtimään liian kauaksi aikaa. Mikäs on sen parempi keino nostaa itsensä jaloilleen, kuin nousta jaloilleen! Koska kisan jälkeen ei tarvinut palautella, pääsin  heti sunnuntaina lenkille.  Jonkunsortin terapialenkkihän se oli - oli pakko todistaa itselle, että jaksan ja pystyn juoksemaan. Otin kirikaveriksi meidän pikkukoiran, sen kanssa ei tule höntyiltyä liikaa, mutta pääsee tarvittaessa kovaakin. 5,7km/47min (HrAvg 138). Oli mukava  rymytä pitkin metsiä.

Maanantaina oli lepopäivä, ja tiistaina oli vuorossa 5km hölkkä. Taas otin pikkukaverin mukaan, ja taas oli ihan mahtavaa rymyämistä. Välillä otettiin pikku spurtteja - kokeilin pysynkö pennun perässä kun se lähtee juoksemaan. En pysy. 6,0km/51min (HrAvg 137, max 164). Ihan huippufiilis oli lenkin jälkeen.
Kankarin entinen koulu Vaalassa toimii nykyään taidehuvilana.

Keskiviikkona ohjelmassa luki 8-10km kovaa. Tällä kertaa jätin koirulit kotiin, ja lähdin tekemään omaa lenkkiä. Kevyen alun jälkeen nakutin tasaista vauhtia hieman oman mukavuusalueeni yläpuolella, mutta juoksu oli tosi rennon ja helpon tuntuista koko ajan. Välillä piti hieman hidastaa että löysin sopivan reitin, mutta muuten vauhti oli hyvää koko ajan. 200 metriä ennen kotia kello kilahti 9 kilometrin merkiksi, ja aikaakin oli sopivasti kulunut tasan tunti! Ihan mahtava lenkki - ja palautuminen oli nopeaa, vaikka keskisyke oli 160. Pyssymäellä noilla sykkeillä tuntui että kuolen. Eli jotain oli silloin pielessä, kun nyt tuli maksimiksi 172, eikä sekään vielä mitenkään kamalan pahalta tuntunut. Sopivasti puuskututti.

Varmaan leijuin keskiviikon jäljiltä jossain endorfiinipilvessä, kun Anun ehdottama Inbody-mittaus tuntui maailman parhaalta idealta. Tulokset on ehkä aika karut: tässä naisessa on laardia reilusti, ja se on tasaisesti ympäri kroppaa levinnyt. Eikä haittaa yhtään! Kertoi se testi myös siitä, että kevään punttitreeneistä on ollut hyötyä ja jalkojen lihaksisto on hyvässä kunnossa - tai ainakin lihakset on isommat kuin keskimäärin ikäisilläni naisihmisillä. Nyt keskitytään sitten vähän vähemmälle jääneeseen keskivartaloon ja yläkroppaan. Puolen tunnin tiukka salitreeni, ja ai että tuntui hyvälle, vaikka vähän välillä ehkä irvistyttikin.

Perjantaista tuli lepopäivä, koska töissä venyi iltaan saakka.

Lauantaiaamuna heräsin pikkusessen kanssa jo ennen seitsemää, ja olin yhdeksään mennessä ehtinyt jo kerätä 4 litraa mustaherukoita. Muiden vasta heräillessä, minä kasailin lenkkikamppeita ja pakkailin reppua. Oli aika ottaa revanssi edellisviikonlopusta ja katsoa mihin tästä naisesta oikein on - ja ohjelmassakin luki 25-30km lenkki. Reittisuunnitelman varmistuttua ilmoitin olevani 4 tunnin päästä takaisin.

Alkumatkasta juoksu tuntui vähän tahmealta. Säädin sykehälytyksen alueelle 3 (130-147), etten heti alkumatkasta lähtisi liian kovaa. Hidas vauhti tuntui vähän pohkeissa, eikä kompressiosukat kyllä helpottaneet yhtään. Jo parin kilometrin jälkeen laskin sukat nilkkoihin, niin johan alkoi kulkea, kun paine pohkeissa helpotti ja kroppakin lämpeni. Meno oli mukavan leppoisaa läpsyttelyä. Koska matka oli pitkä, niin päätin aina 25 minuutin välein pudottaa hetkeksi kävelyksi. Joka toisella kävelypätkällä pidin myös energiantankkaustauon. Energiana oli mukana Snickers patukoita, ja repussa 2 litraa vettä ja 0,5 litraa urheilujuomaa.

Ensimmäinen mitä-taas-oikein-ajattelin -hetki tuli noin 10 kilometrin kohdalla, kun edessä oli piiiiitkä suora maantiellä, ylämäki ja vielä vastatuuli! Ei muuta kuin tiukka katse tossuihin ja aivot narikkaan. Älä mieti, vaan juokse. Kyllä se alamäkikin sieltä tulee.






Tulihan se alamäki, ja suorakin päättyi! Ja yhtäkkiä olin jo risteyksessä, josta kääntyisin takaisinpäin. Kippaskappas! Ajattelin, eihän tämän vielä pitänyt tulla. Matkaa olin taittanut vähän toistakymmentä kilometriä, ja tuntui että eihän tän vielä pidä loppua. Laskeskelin, että mökille on vain vähän reilu 10 kilometriä jäljellä - olin arvioinut matkan (30km) pahasti pieleen. Siinä oloa fiilistellessä ja valokuvia räpsiessä kilahti jo 15km mittariin ja oli patukkapaussin aika. Taas. Justiinhan minä söin!


Maantiepätkä loppuu seuraavasta risteyksestä.

Matka jatkui, juoksu kulki, ja olin niin onnellinen että tuntui että voisin nauraa ääneen ellei se sekottaisi rytmiä. Teki mieli hyppiä ja pomppia silkasta riemusta. Saatoin minä jonkun varsahypyn ottaakin.

Hyvää fiilistä ja riemumieltä jatkui aina 19 kilometriin saakka. Silloin alkoi ensimmäiset väsymyksen oireet painaa jaloissa, mutta en antanut sen pilata hyvää tuultani, vaan jatkoin vain matkaa. Kohta tulikin tuttu tienristeys - tästä ei ole enää kuin sellainen 5km mökille. Ei tämä vielä saa loppua! 23 kilometrin kohdalla alkoi Hannan hymy hyytyä, ja piti keskittyä juoksemiseen. Jalkoihin alkoi sattua pitkä rasitus - lihakset alkoi olla aika lopussa. 24km - vielä vähän aikaa. 25km - nyt ois hyvä lopettaa. Mutta kappas, tuon mäen jälkeen ei ole enää ku pari kilometriä. Pieni kävelytauko, ja taas jaksoi juosta. Jalat ei halunneet enää kävellä, juokseminen oli helpompaa. Mökkitien risteys tuli 27.3 kilsan kohdalla ajassa 3h35min ja risat! Minä tein sen! (27,3km/3:35 HrAvg 145)

Olihan aivan huikea aamulenkki! Henkisesti iso juttu saada onnistunut pitkä lenkki viime viikonlopun pettymyksen jälkeen. Sain todistettua itselleni että jaksan juosta sen 25km ja vielä vähän ylikin, mikä on todella tärkeää tulevia viikkoja ja viiden viikon päässä siintävää Virpiniemen maastomaratonia ajatellen. Ainoa miinuspuoli tuossa tiellä juoksemisessa on, että penikat kipeytyivät. Muutoin olen palautunut lenkistä todella hyvin, ja kovasti jo mietin missä seuraavan pitkän lenkin juoksen. Vaihtoehtoja on mm. Kivesvaara ja Rokua. Tai sitten juoksen tuon saman lenkin, mutta toiseen suuntaan.

Kannustajia reitin varrella.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoithan kiltisti!