maanantai 24. elokuuta 2015

Pyssymäki Extreme 22.8. - hikeä ja pettymyksen kyyneleitä /Hanna

Kuvituskuva. Iron Man Trail, Leoben Itävalta.
Valmistautuminen kisaan meni hyvin. Sain pari ehjää treeniviikkoa alle, ja vauhdit paranivat poluilla. Viimeinen treeni ennen kisaa meni niin hyvin, että arvelin 3:15-3:30 olevan ihan saavutettavissa oleva loppuaika - ellei rata ole mitään ihan kamalaa. Kahdessa edellisessä kisassa olen tiennyt mitä odottaa, mutta nyt olin matkalla aivan uusille poluille. Kirjaimellisesti: Iso-Sydänmaan vaellusreitti Nivalassa on kunnostettu vasta parin viime vuoden aikana.

Seurasin sääennusteita koko viikon aika tarkkaan - kesä on ollut niin viileä, ja nyt sitten kesän kuumimmat kelit. Ja lähtö oli klo 11:30 - päivän kuumimpaan aikaan. Yksi kuumaharjoitus Itävallan helteessä kävellen tuntui vähänlaiselta valmistautumiselta helteisiin oloihin. Vähän arvelutti, miten kroppa  toimisi.

Kisa-aamu valkeni aurinkoisena, ja lämpötila kohosi nopeasti. Olimme anoppilassa yötä, ja jo Karhunkierrosta ennen tuttu hobittiaamiainen tuli nautittua siinä aamutuimaan. Puuroa ja raejuustoa sekä pekonimunakas kera tomaattien. Ja tietty urheilujuomaa.

Siirryimme kisapaikalle jo hyvissä ajoin. Normi kartan  ja numerolappujen haut, sekä hätäpissat ennen lähtöpaikalle siirtymistä. Siinä lähtöä odotellessa imaisin vielä geelin, kun vähän tuntui vatsassa ettei kaikki ole parhaimmillaan.

Matkaan lähdettiin - leppoisaa helppoa hiekkatietä. Juoksu kulki, ja lyöttäydyin Kaisan, Seijan ja jonkun paikallisen juoksijan peesiin. Välillä mentiin helppoa uraa, välillä suossa sääriä myöden. Kulku tuntui kohtuu hyvältä, vaikka vatsa vähän ilmoittelikin olostaan. Arvelin, että jos minun täytyy kantaa korteni kekoon Nivalan metsien lannoitushommissa, niin ompahan kevyempi juosta. 10 minuutin välein hörppäsin vuorotellen vettä ja urheilujuomaa.

Puolen tunnin taivalluksen jälkeen jouduin pysähtymään ensimmäisen kerran. Oli pakko ottaa suolaa, kun tuntui että meinaa alkaa hölskymään pienikin määrä nestettä mahassa. Arvelin, että saan vielä porukan kiinni, kunhan vain vatsa alkaa ottamaan tavaraa vastaan. Tästä ei mennyt enää kauaa, kun iski pakottava tarve hypätä polulta hieman sivuun. Arvelin, että kyllä tästä vielä noustaan, kun biokätköilyn jälkeen imeskelin geeliä taivaltaessani.

Polku olisi ollut ihan juostavaa - välillä märempää, välillä kuivempaa. Välillä todella teknistä heinikko-kivikkoa, välillä suota ja välillä hypittiin ojien yli. Olo vain oli kuin olisin syönyt hevosen. Vatsa ei kertakaikkiaan ottanut mitään vastaan - kaikki mitä yritin sinne ahtaa, tuntui jämähtävän sinne. Vähän reilun tunnin kohdalla olo oli jo niin tukala että mietin miten pääsen edes huoltoon asti. Syke huiteli ihan omissa sfääreissään vaikka vauhti oli luokkaa etana tervassa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan oli tarkoitus edetä 13.5km huoltoon saakka maltillisesti ja pitää sykkeet siellä 150 tietämillä, ja siitä eteenpäin niin kovaa kuin pääsee ja uskaltaa.

Ajatus keskeyttämisestä rupesi houkuttelemaan. Ei auttanut kuin häiritä koutsi-Anua lauantaina ja kysyä mitä tehdä, kun mikään ei imeydy. Ohje lisää suolaa, geeliä, tauko nesteen nauttimisessa ja vähän matkaa vähän rauhallisempaa vauhtia - kyllä se siitä. Pari kilometriä menikin sitten omaa oloa tutkaillessa ja kävellessä. Jossain vaiheessa uskaltauduin juoksemaan vähän, kun oli mukavaa pehmoista polkua alla. Välillä piti kävellä kun sai pelätä nilkkojen puolesta siellä kivien seassa.

Kun lopetin juoman nauttimisen, alkoi tuntua, että ehkä tästä vielä noustaan. Kohta oli kuitenkin pakko vähän juoda, kun oli niin tolkuttoman kuuma. Saman tien kun nielaisin, alkoi vatsassa tuntua siltä, että joko kramppaan tai oksennan. Paha olo tuli takaisin kahta kauheampana, mutta siellä varjoisassa metsässä hölkötellessäni ajattelin että kyllä tämä tästä, vaikka pahalta tuntuukin. Tosin se että huomasin vesikellon peukalon juuressa, ja toisen pikkurillissä pisti kyllä vähän miettimään, että tämä ei ole ihan normaalia, että neste tulee ihon alle.

Tie. Toimitsija kertoi että huoltoon 2.5 km. JES! Nyt voi juosta kunnolla! Ja Kaisakin häämöttää edessä - josko saisin hänet kiinni. 50 metriä juoksua ja syke oli tapissa vaikka olin kävellyt pitkän matkaa. Kävelyä ja sykkeen tasausta ja uusi yritys. Syke ei laskenut kävellessäkään. Tuntui että pakahdun. Tai oksennan. Tai molempia.

Siinä tietä taapertaessani ja auringon paahtaessa muistin tuskailleeni ennenkin samanlaisen olon kanssa. Silloin olin Etelä-Afrikassa ja ainoa mikä oloon toi helpotusta oli viileä auto. Totesin, että maaliin pääsy ei ole enää varmaa, vaikka jatkaisinkin - lämpöhalvauksen oireet olivat jo niin pahat.

Huoltopiste. Kaisa iloisena vastassa: "jatketaanko yhdessä?". Ei. Minä jään tähän - syke ei ole edes kävellessä laskenut alle 140 enää pitkään aikaan, ja mulla ei imeydy mikään mitä koitan vatsaani tunkea. Itku pääsi, mutta yritin urheasti tsempata Kaisan matkaan. Olin kuulema näyttänyt siltä, että jatkaminen ei tule kysymykseen. Ei olisi varmasti paljoa tarvinut houkutella, niin olisin vähän kylmällä vedellä viilenneltyäni lähtenyt jatkamaan matkaa - ja tuupertunut sinne metsään.

Kiitos Kaisalle ja huollon porukalle että eivät päästäneet minua enää eteenpäin. Aiemmissa kisoissa huollossa on aina tsempattu eteenpäin. Nyt huollossa istutettiin tuoliin ja kaadettiin kylmää vettä niskaan samantien kun tuumasin etten jatka.

Harmittaa ja itkettää vieläkin. Olen välillä vihainen itselleni siitä ettei kroppa kestänyt kuumaa. Toisaalta täytyy olla itselleen armollinen: se että käy niin kierroksilla mitä minä lauantaina kävin, ei ole terveellistä. Vaikka jalat olisi jaksaneet, niin ei se paljon auta, jos sydän alkaa oirehtia.

Sunnuntaina kun päästiin kotiin, oli pakko käydä pikku lenkki juoksemassa ja kuulostelemassa miltä kroppa tuntuu. Voi kun lauantaina olisi ollut samanlainen olo! Mutta kun ei ollut. Turha sitä on loppuelämäksi jäädä murehtimaan - nyt vain katse kohti uusia seikkailuja!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoithan kiltisti!