sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Kauden huipennus - Virpiniemen Maastomaraton 3.10. /Hanna

Kun tammikuussa aloitin Anun valmennuksessa, oli tavoitteena osallistua kesällä johonkin seikkailukisaan puolison kanssa. Vuoden edetessä seikkailuhaaveet hautautuivat, ja tilalle tuli juoksukisoja. Ensin Iin testipuolikas, sitten Nuts Karhunkierros. Jossain vaiheessa keksin osallistua Jättiläisten yöhön, vaikka polvivaivat vaivasivatkin Karhunkierroksen jälkeen. Pyssymäki Extremen piti olla pieni välipala matkalla kohti täyttä maratonia, jonka päätin juosta Virpiniemessä. Pyssymäen keskeytys pisti vähän miettimään, onko tässä mitään järkeä, mutta silti sinnikkäästi jatkoin harjoittelua. Todistin itselleni pystyväni juoksemaan pitkiä matkoja treenilenkeillä.

Nesteen imeytymisongelmia ilmeni myös harjoituslenkeillä, ja meinasin jo heittää pillit pussiin. Motivaatio oli nollassa syyskuun alkupuolella. Onneksi sain kropan toimimaan, ja sain onnistuneita treenejä alle ennen parin viikon lepotaukoa ennen kisaa. Lepotauko tuli olosuhteiden pakosta, kun olin työmatkalla. Ehkä hyvä niin, kolme päivää ennen H-hetkeä tuntui että lähden lentoon ellen pääse kohta liikkeelle. Jännitti melkoisesti. Lähinnä arvelutti, kestääkö pääkoppa maratonia, kun takana oli keskeytys.

Kisapäivää edelsi Valio-myrsky, ja aavistuksen huolestuneena seurailin säätiedotusta, millaista säätä se ennustaa. Aamu valkenikin aurinkoisena ja kauniina myrskyn jälkeen. Aamupuurot nassuun, ja menoksi. Jännityksestä kielii varmaan sekin, että näin unta että myöhästyimme lähdöstä. Puolisoni lähti juoksemaan puolimaratonia samaan tapahtumaan.

Ajelimme kisapaikalle Virpiniemeen hyvissä ajoin, haimme numerolaput ja siinä viime hetken verryttelyjä ja venyttelyjä, sekä hermostunutta rupattelua tuttujen kanssa. Naureskelimme numeroillemme: puolisoni oli hätänumero (112) ja minä salainen agentti (7).

Viimein koitti lähdön hetki, ja reilu 100 juoksijaa lähti matkaan. Lähtö oli yhteislähtö, eli kaikkien sarjojen kilpailijat lähtivät yhtä matkaa. Jäimme suosiolla letkan häntäpäähän. Meno tuntui alusta asti hyvältä, ja piti vallan toppuutella, etten olisi lähtenyt liian lujaa. Ensimmäinen kierros (10,5km) juostiin melkein kokonaan miehen kanssa kaksin, Kaisa jäi jälkeen jo ensi kilometreillä. Minua alkoi kamalasti pissattaa, ja kun pikkuinen huussi sattui kohdalle, pistäydyin siellä puolison jatkaessa matkaansa. Kaisa sai minut kiinni, ja viimeiset pari kilometriä juoksimme Kaisan kanssa ennen toiselle kierrokselle lähtöä. Tuntui että voisin kiristää vauhtia, mutta en uskaltanut - hoin vain itselleni että vielä on 3 kierrosta jäljellä.

15 kilometrin kohdalla kilahti 2 tuntia taivallettua matkaa. Laskeskelin, että neljän tunnin kohdalla olen kolmessa kympissä, eli reilu 5h tähän menee. Meno tuntui tosi mukavalta leppoisalta läpsyttelyltä. Tiesin, että olisi varaa kiristää vauhtia, mutta en uskaltanut, kun pelkäsin sitä viimeistä kymppiä, että hyydyn sinne.

Ensimmäinen puolikas täyttyi, huollossa rupattelin hetken tuttujen kanssa. Kovasti tsemppasivat matkaan. Nyt juoksin yksin. Jossain vaiheessa maratonin miesten kärki pyyhkäisi kierroksella ohi. En antanut asian häiritä, vaan jatkoin omaa menoani. Aurinko paistoi ja meno tuntui kevyeltä. Huolloissa tankkasin vettä ja urheilujuomaa, ja 25 minuutin juoksun jälkeen kävelin 5 minuuttia jolloin tankkasin geeliä. Yhden ison ylämäen käytin joka kierroksella tankkaukseen sitä kivutessani.

Reitti kulki 10,5 kilometrin pituista lenkkiä, ja ensimmäistä kierrosta lukuunottamatta pummasin yhden mutkan joka kerta. En pahasti, mutta sen verran, että viimeisellä kierroksella jo nauratti oma huolimattomuuteni.

25km tuli täyteen, meno tuntui edelleen yllättävän kevyeltä. 30km, aikaa oli kulunut 3:50 - olin 10 minuuttia edellä aikataulusta. Mietin, josko saisin sen maagisen 5 tunnin rajan alitettua. Laskeskelin, että kävelyt pitäisi jättää minimiin, ja vauhdin pitäisi olla aikalailla maksimivauhtia mitä pystyn ylläpitämään. Ei tässä ole kuin viimeinen kierros jäljellä, ajattelin, ja yritin kiristää vauhtia. Kyllä sen huomasi että oli 30 kilometriä takana, eipä ne jalat enää jaksaneetkaan kiristää vauhtia. No, pääasia että pääsen maaliin, totesin ja jatkoin hyväksi havaitsemaani vauhtia. Ensimmäiset 2 kierrosta tarkkailin sykkeitä, ettei mene liian korkeiksi, mutta toisen puolikkaan juoksin puhtaasti fiilispohjalta.

Viimeisen kierroksen ensimmäiseen huoltoon tullessa olo oli jo kuin voittajalla, tiesin että vaikka ryömin maaliin. 35km kohdalla alkoi jalat tuntua jo melkoisen raskailta. Pakotin itseni juoksemaan. Askel. Askel. Huoltoon ei ole kuin pari kilsaa, siellä saa pysähtyä juomaan. Oli pitkät kaksi kilometriä. Huollon setä tsemppasi, että enää ei ole kuin reilu 3 maaliin. Niin paljon? No senhän vetää vaikka täysiä. Sillä hetkellä täysiä oli jossain 7:30 min/km. Tuon mutkan jälkeen on se vessapaikka. Kuka tähän tämmöisen polun on laittanut? Ei tätä aiemmilla kierroksilla ollut. Tulihan se leikkipuisto ja vessapaikkakin. Tämän suoran jälkeen ei ole enää kuin yksi mäki ja maalisuora. Olipa pitkä suora! Ja eihän se viimeinen nousukaan ollut heti sen suoran jälkeen! Olin jokseenkin varma, että frisbeegolffarit oli käyneet siirtelemässä reittimerkkejä, kun aivan "outoja" polkuja oli minun ja maalisuoran väliin ilmestynyt edellisen kierroksen jälkeen. Tulihan se viimein se viimeinen nousu, ja siitä laskettelut maaliin. Kuuluttaja sanoi aikaa kuluneen reilu 5h, ja kannusti kiristämään vauhtia että saadaan "huippuaika" (tarkoitti varmaan sitä 5:15 alitusta).  Puoliso oli vastassa, Kaisa oli vastassa. Viimeisen 200 metriä juoksin niin täysiä kuin niillä jaloilla enää pystyin. Maalissa! Kuuluttaja sanoi ajan olevn 5:12 ja risat. Lopullisissa tuloksissa aika 5:13 ja risat.


Ei tätä tunnetta voi sanoin kuvata. Olen tosissaan ylpeä itsestäni, ja kiitollinen puolisolle, joka on ollut tukemassa harrastusta, olen kiitollinen ystäville jotka ovat olleet mukana, ja tietty iso kiitos kuuluu myös Anu-valmentajalle, joka on ollut kultaakin kalliimpi tsemppari niinä vaikeina aikoina, kun ei ole oikein huvittanut.

Minun ensimmäinen kisakausi on nyt takana. Viime vuonna puolison kanssa päätettiin että nyt kun vielä jaksetaan, osallistutaan seikkailukisaan. Seikkailukisa jäi, mutta monta muuta kisaa tuli koluttua. Puolisokin innostui juoksusta niin, että ensi vuodelle on jo Nuts Karhunkierrokselle ilmoittautuminen sisässä molemmilla. Eli ensimmäinen ei todellakaan jää viimeiseksi!

Sopimukseni Anun ja Team Kunnostamon kanssa päättyy nyt lokakuussa. Jäljellä on enää viimeinen kuntotesti kunhan olen maratonista palautunut. Ihan huikea vuosi takana, kiitos siitä. Toivottavasti saan jatkaa vieraskynäilijänä vaikka en valmennettavana olisikaan :) Tiimin tuki on ollut älyttömän tärkeää, ja blogi on mahtava paikka purkaa tuntojaan!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoithan kiltisti!